Taidekasvatuksesta ja elämän välttämättömyyksistä

11.2.2021 7 Like 0 kommenttia

Koronatilanteet aiheuttavat poikkeuksellisia päätöksiä, mutta taiteen ja kulttuurin kohdalla tilanteet ovat toistuvia kohtaamisia, joissa paljastuu tietämättömyys ihmisten perusoikeuksiin sisältyvistä kulttuurisista oikeuksista.

Teksti: Tuulia Tuovinen

Kun Helsingin kaupunki sulki elokuussa 2020 liikuntasalit tanssi- ja urheiluseuroilta koronan vuoksi, heijasteli sulkeminen ajattelua, johon törmää usein myös kun keskustellaan taiteen asemasta koulutuksessa tai osana harrastustoimintaa: ilman pelkoa sivistyksellisten ja kulttuuristen oikeuksien laiminlyönnistä taideaineita pidetään ylellisyytenä, jotka poikkeustilanteissa voidaan leikata. Tässä ajattelussa tuntuu korostuvan näkemys: poikkeustilanteissa tehdään vain välttämätön.

Koronatilanteet aiheuttavat poikkeuksellisia päätöksiä, mutta taiteen ja kulttuurin kohdalla tilanteet ovat toistuvia kohtaamisia, joissa paljastuu tietämättömyys ihmisten perusoikeuksiin sisältyvistä kulttuurisista oikeuksista: siitä että kaikilla ihmisillä on legitiimejä oikeuksia kulttuuristen resurssien omaksumiseen, jakeluun ja käyttöön ja että lasten ja nuorten kohdalla nämä oikeudet toteutuvat silloin, kun aikuiset ottavat niistä vastuun. Vähimmillään se tarkoittaa sitä, että osallistumiselle luodaan mahdollisuuksia: kuntien tilojen yhteiskäyttö on mahdollista, taideaineisiin käytetään resursseja, palkataan päteviä opettajia ja varmistetaan, että opettajilla on omassa opettajankoulutuksessaan mahdollisuus itsellään oppia taideaineissa opetussuunnitelman oppilailta edellyttämä osaaminen.

Keskeiset ongelmat liittyvät siihen, ettei lapsen oikeuksia tunneta

Lapsia koskevan päätöksenteon näkökulmasta heitä koskevat viimeaikaiset koronapäätökset eivät ole olleet poikkeuksellisia, vaan tuoneet esiin pinnan alla olevan kroonisen ongelman: lapsen oikeus olemassaolonsa määrittelyyn julkisissa tiloissa on heikko. Lapsi tekee taidetta ja liikkuu julkisissa, verovaroilla rakennetuissa tiloissa viranomaisten poliittisten päätösten varassa. Sektoroitunut hallinto pitämässä huolta lapsen oikeuksista on haavoittuva: yksittäisen viranomaisen yksipuolinen päätös luokitella taide turhaksi tai ylellisyydeksi voi sulkea mahdollisuudet sadoilta. On nähtävissä, että lapsivaikutusten arviointia ei toteuteta vielä 2020-luvulle tultaessakaan johdonmukaisesti lainvalmistelussa tai yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Kaikkien päätösten kohdalla, jotka koskettavat suoraan tai välillisesti lapsia, tulisikin arvioida, miten ne vaikuttavat lasten elämään. Kuinka tehdä tätä haastavaa arviointia niin, että pystytään näkemään päätösten vaikutukset, jotka ilmenevät vasta viiveellä? Mikä on välttämätöntä, mihin ja kenen näkökulmasta? Koska kyse on viime kädessä ihmisten tekemistä päätöksistä, inhimillisen päätöksenteon seurauksena konserttilippu voi olla korona-aikana myös poikkeuslupa ulkona liikkumiseen.

Kasvatuksen ja siihen liittyvän päätöksenteon haasteet ovat kasvatusteoreetikko Gert Biestan mukaan tulleet uudelleen näköpiiriimme globaalin pandemian aikana. Kun poikkeuksellinen tilanne keskeytti järjestyksemme ja tapamme toimia, jouduimme kasvattajina kohtaamaan omaa ajatteluamme siitä, mikä koulutuksen tehtävä on. Millaisia elämäntehtäviä ja “välttämättömyyksiä” lapsille ja nuorille ajattelussamme tulee esille? Millaista ihmisyyttä päätöksillä ennakoimme? Ihmiskäsitys, jossa ihmisen oli mahdollista suunnitelmallisesti ja rajattomasti järjestellä elinolojaan, on johtanut näkökulmaan ihmisestä erityisasemassa, jossa ympäristö on vain konteksti, jossa ihminen toimintaansa toteuttaa.

Kun koulutuskeskustelua halutaan käydä talouden näkökulmasta, huomataanko taiteen merkitys talouden kehityksessä?

Inhimillisen toiminnan verkottuneen näkökulman puute on myös havaittavissa puhuttaessa taiteesta ja taloudesta. Taiteen ylellisyyspuheissa jää usein huomioitta se, että ihmiskunnan historiassa taloudellinen kehitys on kulkenut yhdessä kulttuurisen kehityksen kanssa. Vaikka historian valossa taide ja inhimillisen luomisen tarve näyttäytyvät pikemminkin ihmiselle tyypillisinä käyttäytymismuotoina, yhteensopimattomuutta korostavissa puhetavoissa taide nähdään elämään lisättynä, ei siihen sisältyvänä.

Erillisyyttä korostavissa näkökulmissa on yhtymäkohtia maslowilaiseen tarvehierarkia-ajatteluun, jossa luomisen tarve on asetettu hierarkian huipulle ihmisen viimeiseksi tarpeeksi. Tutkimus ei ole kuitenkaan pystynyt osoittamaan tarpeiden maslowilaista hierarkista ilmenemistä ihmisillä. Malli on saanut kritiikkiä siitä, ettei se huomioi tarpeiden dynaamisuutta, päällekkäisyyttä, vuorovaikutteisuutta ja niiden läpileikkaavaa sosiaalista luonnetta. Ilmaisemisen ja luomisen tarve eivät ole irrallinen osa Maslowin määrittämiä perimmäisiä inhimillisiä päämääriä, kuten sosiaalista yhteenkuuluvuutta tai huomioiduksi tulemisen tarvetta, vaan vuorovaikutteisessa suhteessa näihin pyrkimyksiin. Ihminen ei hallitse ympäristöään erityisasemasta, vaan elää ja toimii osana erilaisten sosiomateriaalisten suhteiden ketjuja.

Yritysmaailmassa tätä toimijoiden välistä yhteistoiminnassa syntyvää keskinäistä riippuvuutta on verrattu ekosysteemiin. Yksinkertaisimmillaan tämä toimijoiden keskinäinen riippuvuus tulee esiin siinä, että toimijat elävät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Millainen on esimerkiksi matkailu- ja ravintola-alan suhde kulttuurihistoriallisesti kiinnostaviin kohteisiin ja kulttuuritapahtumiin? Millaista elokuvatuotanto ja tanssiin liittyvät toimialat olisivat ilman musiikkia tai globaalien yritysten suoratoistopalvelujen ja sosiaalisen median alustojen sisällöt ilman näitä sisältöjä? Vaikka taiteen ja kulttuurin vaikutukset ovat laaja-alaisia, on nähtävissä, ettei taiteeseen ja kulttuuriin ole panostettu riittävästi suhteessa siihen, mikä on niiden merkitys yhteiskunnan ja talouden kehityksessä. Vaikka pohjoismainen taiteen ja kulttuurin julkinen tuki on kansainvälisesti poikkeuksellista, on taidetta ja kulttuuria tehty Suomessa valtionbudjetin marginaalissa.

Millaista yhteiskuntaa pyrimme kasvatuksella edistämään?

Lopulta taiteen ja kulttuurin välttämättömyys ei ole palautettavissa pelkästään talouden näkökulmiin, kykyyn työllistää ja tuottaa työpaikkoja. Taiteen ja kulttuurin vaikutusten esittämiselle ei ole olemassa tapaa, johon pystyisi sisällyttämään taiteen perustana olevat, kaikkein merkityksellisimmät, yksilötason kokemukset. Biesta kannustaakin koulutuksen hyötyjen ja talouskeskustelun sijaan pohtimaan, mitä taiteet ja kulttuuri tekevät mahdolliseksi omassa ja läheistemme elämässä, mitä muut asiat eivät tee? 

Kun kasvatus pyrkii ennustamaan tehtävän, joka meidän elämässämme tulee täyttää, Biesta huomauttaa, että tällaisille totuuksille ei ole puhdasta, vääjäämätöntä kriteeristöä, jolle voimme perustaa päätöksemme. Tästä seuraa se, että kasvatuksen tehtävänä ei ole määritellä, mitä ihmisenä olo tarkoittaa. Ne merkitykset, jotka kasvatus sanoittaa välttämättömiksi, eivät ole kaikkea, jota meidän tulisi uskoa elämistämme ja itsestämme. Keskeisemmiksi kysymyksiksi nousevat sen sijaan: millaista yhteiskuntaa pyrimme kasvatuksella edistämään? Miten kasvatus ja koulutus tulisi järjestää, jotta emme tulisi sulkeneeksi pois asioita, joita tulevat sukupolvet haluavat tavoitella elämässään?

Lähteet

Biesta, G. 2020. Have we been paying attention? Educational anaesthetics in a time of crises, Educational Philosophy and Theory, 1–3.

Biesta, G. 2019. Obstinate Education. Leiden & Boston: Brill Sense.

Suomi, H. 2019. ”Pätevä musiikin opettamiseen? Luokanopettajaksi valmistuvan musiikillinen kompetenssi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden toteuttamisen näkökulmasta”. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Pekkarinen, E. 2020. Lapsen etua etsimässä. Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2020. Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisuja 2020:2.

YLE 4.1.2021. Suomalaisorkesteri lentää Portugaliin konsertoimaan, kun esiintymiset peruttiin Helsingissä – “Teemme työtä siellä, missä sitä saa tehdä”.

Tuulia Tuovinen on Taideyliopiston Sibelius-Akatemian tohtorikoulutettava ja ArtsEqual-hankkeen tutkija.