Älä varasta!

23.2.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heta Muurinen

Kulttuurisessa anastamisessa valkoinen enemmistö napsii muista kulttuureista valikoituja elementtejä sivuuttaen samalla kulttuurisen kontekstin.

Vuonna 2010 jalkapallon MM-kisat järjestettiin Etelä-Afrikassa. Virallisen kisabiisin esittäjäksi valittiin kolumbialaistaustainen Shakira. Kappaleen nimi oli Waka Waka – It’s Time for Africa.

Kaikki eteläafrikkalaiset eivät olleet valintaan tyytyväisiä. Shakiran tuotanto edusti länsimaista populaarimusiikkia, eikä sillä näin ollen ollut mitään tekemistä eteläafrikkalaisen musiikkikulttuurin kanssa. Heräsi kysymys, miksi Etelä-Afrikassa pidettävien kisojen virallista hittiä ei voinut esittää paikallinen yhtye?

Väitän, että Shakira valittiin kisabiisin esittäjäksi eteläafrikkalaisten yhtyeiden ohi, koska paikallinen musiikkikulttuuri ei olisi puhutellut länsimaista, valkoista yleisöä. Mutta here’s the catch: kaikkea maailman kulttuuria ei olla tehty – eikä pidäkään tehdä – suhteessa valkoiseen, länsimaiseen yleisöön.

Erikoista on, että vaikka Waka Waka on kirjoitettu länsimaiselle kuulijalle, luetaan se koulujen musiikintunneilla maailmanmusiikiksi, koska se sisältää etnisiä elementtejä. Kuitenkin, jos kappaletta tarkastelee lähemmin, huomataan, että etniset elementit on omittu alkuperäiskulttuurista ja upotettu länsimaiseen musiikkiperinteeseen eksoottisiksi vivahteiksi. Silti Waka Waka on meidän musamaikkojen vakiorepertuaaria, kun oppilaille tarjotaan esimerkkejä muusta kuin länsimaisesta musiikista.

Feministisissä keskusteluissa kulttuurisen anastamisen (cultural appropriation) käsite on ollut viime kuukausina vilkkaan debatin kohde. Kulttuurisella anastamisella tarkoitetaan yksinkertaistettuna sitä, että (valkoinen) enemmistö napsii muista kulttuureista valikoituja elementtejä omaan käyttöönsä sivuuttaen samalla kulttuurisen kontekstin. Kulttuuriseen anastamiseen liittyy A) vähemmistökulttuurista varastettujen elementtien varomaton käyttö, B) näiden elementtien puolihuolimaton sulauttaminen valtakulttuuriin, joka on lopulta fuusion ainoa hyötyvä osapuoli, ja C) varastettujen elementtien alkuperäisen, kulttuuris-historiallisen kontekstin ja kuttuurisen sorron sivuuttaminen. Tämän ymmärtäminen on saanut minut tarkastelemaan omia opetuskäytäntöjäni entistä kriittisemmin.

Opetusluokkani perällä nököttää kaksi djembe-rumpua, jotka lienevät liki jokaisen musaluokan vakiomatskua. Arvatkaapa, miten olen rumpuja käyttänyt? Olen maustanut niillä länsimaisia pop-kappaleita, jotta bändisoittoon tulisi oikeissa kohdissa sopivasti potkua. Silloin tällöin olen lisäksi jättänyt kertomatta, että djembe on itse asiassa länsiafrikkalainen perinnesoitin ja sivuuttanut siis soittimen kulttuurisen kontekstin. Kuulostaa tosiaan siltä, että olen kulttuurivaras pahimmasta päästä. Mutta miten voin arvioida itseäni?

Vuonna 2011 rasismin vastaisen, romaneiden asemaan keskittyvän Meijän puolue -kampanjan yhteydessä perustettiin suomalaisena mustalaismusiikkina itseään markkinoinut yhtye GG Caravan. Yhtyeen 14:sta miesmuusikosta 12 oli valkoisia suomalaisia. Voisi ajatella, että on hienoa, kun suomalaismuusikot puolustavat Suomen romanien yhteiskunnallista asemaa. Mutta toisaalta, eikö ole nurinkurista, että musiikillisesti rikkaan romanikulttuurin sanansaattajiksi valikoituvat nimenomaan valkoiset, suomalaiset miehet? Jalona ajatuksena projektin takana lieni vilpitön halu “antaa ääni” syrjitylle vähemmistölle. Kääntöpuolena jäi kuitenkin huomaamatta, että sorretulla vähemmistöllä oli jo ääni, mutta sitä ei kuunneltu. Tuloksena vähemmistön ääni jäi jälleen kerran marginaaliseksi, mutta etuoikeutetun ryhmän ääni sai lisää tilaa.

Kun kärvistelen djembedilemmani kanssa, ei yksikään valkoinen, länsimainen ihminen voi antaa minulle synninpäästöä. Minun tulisi kysyä asiasta länsiafrikkalaisilta itseltään. Toisin sanoen valkoiset, länsimaiset ihmiset eivät voi keskenään päättää, mikä on sortoa ja milloin sorto on ohi. Shakiran tapauksessa länsimaalaiset olivat eteläafrikkalaisten protestoinnista huolimatta tyytyväisiä: olihan Waka Waka heidän silmilleen ja korvilleen tehty. Videota on katsottu YouTubesta yli miljardi kertaa. Ja siinä muuten vilahtaa myös djembe-rumpuja, jotka tosin kuuluvat yhtä vaimeasti kuin etelä-afrikkalaisten protesti.

Musiikki ei synny tyhjiössä. Kun opetamme musiikkia, opetamme kulttuureja. Kulttuurien välisen dialogin avaimet ovat kunnioituksessa, johon ei kulttuurinen anastaminen kuulu. Siispä kuunnellaan enemmän ja varastetaan vähemmän. Siten voimme itsekin oppia jotain.

Kirjoittaja

Minja Koskela on lukion musiikin lehtori ja feministi, joka kirjoittaa väitöstyötään osana Artsequal-hanketta.