Elokuvia tuijottavat naiset

24.5.2019 0 Tykkää 0 kommenttia

Lapsena elokuvia ahmiessani takaraivossani kihisi pieni ääni, joka oli varma että kasvaisin aikuisena elokuvien naisten kaltaiseksi. Tai ehkä se oli kauhua siitä etten kasvaisi sellaiseksi. Kuinka kävisi silloin? Tunsin kateutta amerikkalaisten elokuvien ja sarjojen lapsia kohtaan, jotka asuivat loputtoman suurissa omakotitaloissa esikaupunkialueilla. Valkohampaisten lasten loputtomat hilavitkuttimet ja vaihtuvat asukokonaisuuden saivat oman nukkaisen college-asun tuntumaan riittämättömältä. Siitä huolimatta että tuo asu oli mukava ja palveli käyttötarkoitustaan reuhuleikeissä. Vierauden ja riittämättömyyden tunne elokuvien saralla ulottui myös lähipiirissä tapahtuvaan laitteistovertailuun. Tunsin katkeruutta kavereitani kohtaan jotka katsoivat elokuvansa virallisilta vhs-kaseteilta, eivätkä miltään kämäisiltä suoraan tv:stä nauhotetuista pätkistä.

Elokuviin on lapsesta saakka liittynyt outo vierauden kokemus, joka näkyy selkeimmin sen ihmiskuvassa ja elokuvan kulutustavoissa. Vaikka käytin lähes kaiken vapaa-aikani ruudun äärellä, en olisi silti koskaan voinut kuvitella tekeväni mitään elokuviin tai sarjoihin liittyvää. Joskus teininä pyörin avustajana erinäisissä elokuvissa ja tv-sarjoissa. Karkeasti karrikoiden: naiset olivat kameran edessä, miehet sen takana. Kuvauspaikalla oli kiire ja koko tilanne tuntui uhkaavalta ja jossain määrin lannistavalta. Päätin pysyä jatkossa katsojana.

Kuten lähes koko ikäluokkani, minäkin olen varttunut Hollywoodin umpilahon kyltin varjossa, tv:n ääressä, elokuvien muovaamana. Elokuvien ja tv-sarjojen maailma on nivottautunut niin tiiviiksi osaksi omaa maailmaamme, ettemme aina erota niitä toisistaan. Näyttelijät muuttuvat poliitikoiksi, politiikka muuttuu teatteriksi ja reality sulautuu yhdeksi live-uutisten kanssa. Tänä päivänä vanha Hollywood edustaa homehtuneita arvoja, eltaantunutta glamouria ja Los Angelesin maastopaloissa hehkuvia kukkuloita. Vanha maailma palaa ja sen mukana myös osa arvoista joihin olemme tottuneet. Vanhojen arvojen kitkerän katkun voi aistia vanhojen leffojen ja sarjojen äärellä. Katsomme poikani kanssa sarjaa nimeltä My name is Earl (2005-2009), usein hampaita kiristellen. Sarjan naiskuva on järkyttävä, eikä sarja päästä helpolla seksuaalivähemmistöjä tai meksikolaistaustaisia. Kymmenen vuotta sitten en osannut kiinnittää mitään huomiota epäkohtiin. Nyt osaan, kiitos suuresti Me Too- liikkeelle ja äänekkäille kanssafeministeille.

Mitkä tarinat ovat muokanneet minua? Jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani reality tv, kauhu, femsploitaatio (erityisesti Baise Moi, varoitus: sisältää seksuaalista väkivaltaa ja tappamista) ja Quentin Tarantinon tuotanto olivat teininä minulle tärkeitä. Kasvaessani äitinä ja naisena, koin perinteiset elokuvat yhä vieraannuttavimmiksi. Masentuneena ja köyhänä kotiäitinä lopetin hetkellisesti elokuvien katsomisen kokonaan. Tuijotin lähinnä peiliin, yrittäen etsiä sieltä heijastumaa oikeanlaisesta naisesta- sellaisesta jolle olin altistunut pari vuosikymmentä elokuvien ja sarjojen kautta. Reipas, vakavarainen, sosiaalinen, aikaansaava, sileä ja laiha. Takaisin katsoi väsynyt nuori äiti, jonka elämän sisältö ei vastannut ideaalia naiskuvaa. Makkarat pursuilivat paidan alta, selkä oli kyyryssä, mieliala lannistunut. Koin voimakasta ristiriitaa siitä mitä minun pitäisi olla ja millainen todellisuudessa olen. Todellisuus jonka peilissä näin oli raadollisempi, vihaisempi ja helvetisti mielenkiintoisempi kuin kiiltokuva, johon olin tottunut. Katsoin Junon ja samaistuin tietyin osin hänen tarinaansa. Teiniäitinä löysin yhtymäkohtia nuoruuden levottomuuden ja raskaan vastuun ristitulessa taistelevan nuoren elämään. Elokuvan käsikirjoittaja Diablo Cody (kannattaa tutustua hänen elämäntarinaansa, uskomaton nainen) on rakentanut uransa häikäisevien naiskuvausten kirjoittajana. Hän uskaltaa näyttää elokuviensa naishahmot moniulotteisina; vihaisina, jopa paskoina tyyppeinä, jotka ovat samalla herkkiä ja älykkäitä. Tämä ei ole mitenkään tavanomaista käsikirjoittamista, eteenkään Hollywoodissa. Codyn elokuvat herättävät minussa ensikatsomalla lähes aina voimakkaan vastareaktion, johtuen ehkä siitä että herkistyn ja jossain määrin samaistun hänen teoksiensa äärellä. Aiheiden käsittely on niin osuvaa, etten osaa käsitellä omia tunteitani. Näin kävi hänen tuoreimman, Tullyn, kanssa. Tully kertoo uupuneen perheenäiti Marlon (Charlize Theron) kamppailusta vauva-arjen, elähtäneen parisuhteen ja ikäkriisin keskellä. Kuvaus on osuva, raju ja ahdistava. Juuri sellainen, jollaisia tarvitsemme lisää visuaalisen kulttuurin saralla.

Elokuvantekijä ja tutkija Laura Mulvey esitteli vuonna 1975 kirjoittamassa esseessään Visual Pleasure and Narrative Cinema termin male gaze. Termi miehisestä katseesta ja valkoisen, heteromiehen intressin ohjaamasta visuaalisesta narratiivista hurmasi minut aikanaan täysin. Ei sen vuoksi että kyseinen valtarakenne olisi viehättänyt minua, vaan siksi että löysin vedenpitävän logiikan populaarikulttuurin kentällä navigoimiseen. Peilissä möllöttänyt väsynyt nuori äiti löysi rakkauden elokuviin ja sarjoihin uudelleen, ahdistavista valtarakenteista huolimatta. Tuntui kuin olisi löytänyt uuden maailman, jonka karttana toimi seitsemänkymmentäluvulla lanseerattu feministinen termi. Male gaze on vakiinnuttanut paikkansa elokuvan teoriassa sekä taiteen tarkastelun käytännöissä. Rohkaistuin ajattelemaan että ehkä minäkin voisin joskus olla sitä taiteellista panosta jota möllötämme ympärillämme päivästä toiseen.

Eat Dirtissa halusin soveltaa omaa katsettani ja suunnata sen ympäröivään maailmaan. Riittämättömyyden tunne, jonka voimalla mainosrahoitteiset elokuvat ja sarjat pyörivät, toimii myös apuvälineenä sille kuinka lukea populaarikulttuuria ja ympäröivää yhteiskuntaa. Mitkä asiat nousevat tärkeiksi? Ylivoimaisuus muihin nähden kuvataan vartalon ominaisuuksien kautta ja arvomaailman ytimeen tiristyy ajatus seksikkäästä kuluttajasta. Pyrin liioittelemaan teoksen kanssa niin että visuaalisessa kulttuurissa jo kipeän tutuiksi tulleet valtarakenteet tulevat esille naurettavina ja typerinä. Teos on omakuva, tarve näyttää ja tehdä näkyväksi omia pelkojani ja minulle tavanomaista naiskuvaa. Halusin käsitellä tapaa jolla muottiin sopimattomista kehoista puhutaan julkisessa kontekstissa.

Male gaze-termin läpi voidaan katsella myös muita visuaalisen kulttuurin kentällä olevia valtarakenteita. Suomalaisen kuvataiteen kentän rakenteelliset ongelmat; rasismi, sovinismi ja homofobia ovat yhä suuria ongelmia ammattikenttämme parissa. Esimerkiksi: Kuvataideakatemiassa ei ole yhtäkään tummaihoista opiskelijaa. Miksi? Päteviä hakijoita olisi runsaasti. Voimme kysyä ketkä päättävät tulevaisuuden taiteilijoista ja miksi nykyinen nykytaiteen kenttä on niin maskuliininen, valkoinen ja hetero? Kuinka yliopisto voisi kasvaa itsesanelemien arvojensa mittaiseksi? Kuvataideakatemian sisällä on noussut tarpeellinen keskustelu tasa-arvoisesta tilasta, läpinäkyvistä hallintorakenteista ja empaattisesta opiskelijoiden kohtelusta. Olen iloinen että niin moni opiskelija on julkisesti nostanut ilmi epäkohtia instituutiossa. Jos keskustelu jatkuu yhtä kiivaana, taidekentällä on toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Milja-Liina Moilanen on ihminen, aktivisti ja sohvaperuna.

Kirjoittaja: Milja Moilanen
Teksteissään Milja-Liina Moilanen pohtii teostensa suhdetta päivän politiikkaan ja aikamme ilmiöihin. Blogi sisältää raporttia kuvaustilanteista sekä taiteilijan arjesta. Moilanen on feministi ja ammattinärkästyjä.

Asiasanat: #ExhibitionLaboratory #Installaatio #Kansainvälisyys #KuvanKevät #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Opiskelijatarina #Taide