← Takaisin blogiin

Joutsaan

Taide on parhaimmillaan kun se antaa syyn lähteä retkelle uuteen ja tuntemattomaan. Vaikka Joutsaan.

En tosin vielä ole matkustanut Joutsaan asti, mutta pian lähden, ja mukaan saan hyvän ystävän.

Minulle Joutsa tuli ajankohtaiseksi kesällä, kun sain mahdollisuuden osallistua metsässä järjestettävään ryhmänäyttelyyn nimeltä O worm supreme. Kuraattori Liina Aalto-Setälä oli saanut käyttöönsä taiteilijaresidenssi TUOTUO:n omistaman metsäalueen. Osallistuvat taiteilijat ripustivat teoksensa sinne elokuun lopulla, ja ne ovat nähtävissä kokonaisen vuoden.

Uutta ja tuntematonta

Ajatus luontoon sijoitettavasta teoksesta oli minulle uusi. Kuten varmasti moni muu taidemaalari, olen työskennellyt teosten parissa, joita esitetään sisätiloissa.

Luonto taiteen esittämisen ja kokemisen tilana ei toki ole uusi. Olen vieraillut ulkoilmamuseoissa, joissa ympäristö on rakennettu tarkoitustaan varten. Erässä luontoon pystytetyssä näyttelyssä silmään osui ympäristön rähjäisyys ja tunne siitä, että teokset (maailman nimekkäimmiltä nykytaiteilijoilta) oli jätetty puistoon keräämään roskia. 

Ideoita juolahti mieleeni harva se päivä kesän aikana. Suurin ja ristiriitaisin kysmys liittyi oikeuteen sijoittaa maastoon muita kuin luonnon omia materiaaleja. Mikä oikeus minulla on jättää jokin esine, vaikka perinteinen maalaus, makaamaan maahan, jolloin maa sen alla ei saa valoa eikä vettä ja ehkä jo vuodessa homehtuu? Mikä ihmisen tuottama esine voi ylipäänsä kilpailla luonnon kanssa mahtavuudessa ja katsomisen kohteena?

Halusin, että luonnolla on aktiivinen rooli teoksessani. Etten tulisi paikalle vain jättämään jonkin esineen makaamaan maahan samalla tavalla kuin roskia heitetään tienvarteen. Halusin myös, ettei jokin eläin jäisi teokseen loukkuun.

Madoille ruokaa

Työstin kahta ideaa. Ensimmäisestä tuli lopullinen teokseni. Rakensin mäntyrimasta pienen kehikon, jonka kiinnitin puutapeilla. Ompelin riman ympärille ristipistokankaan, jonka kudos on ilmava. Ei muoviliimaa, ei ruuveja. 

Kirjoin kankaaseen reiän ja sen viereen ihmisen, joka istuu kyykyssä poimimassa jotain. Se jokin luonnosta pujotetaan reiän läpi. Puolukan tai mustikan varpuja, heinää…

Toinen ideani oli ommella peitto lehdistä. Koputin puutarhurinaapurini ovea ja hän antoi minulle materiaaliksi valtavia kauniita lehtiä. Ryhdyin ompelemaan, mutta lehdillä oli vahva oma tahto. Niiden hauraus ja vahvuus vaihteli suuresti ja ompelutaitoni ei riittänyt saamaan teoksen päätökseen. Pidän kuitenkin kuvasta, jossa kuusivuotiaani makaa terassilla peiton alla. Ehkä se kertoo luonnon hoivasta.

Peiton ympäristöhaitoista ei olisi tarvinnut kovin paljon huolehtia. Madot olisivat saaneet ruokaa ja jokin metsän asukas talvisuojan.  

Lisätietoja tuotuoarts.com

Lapsi makaa lehdistä tehdyn peiton alla.
Kirjontateos maassa. Teoksen reiästä on pujotettu mustikan varpu.

Kuvan Kevät -blogi

Kuvan Kevät -blogissa pääset seuraamaan Kuvataideakatemian maisterinäyttelyyn valmistautuvien opiskelijoiden ajatuksia ja elämää. Blogiin kirjoittavat vuonna 2020 maisteriopiskelijat Eva Lamppu ja Val Smets.

Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn osallistuu pian valmistuvia taiteilijoita Kuvataideakatemian kaikilta opetusalueilta (maalaus, kuvanveisto, taidegrafiikka ja tila-aikataiteet).

Kevään poikkeustilanteen vuoksi Kuvan Kevät on siirretty syksylle 2020 (10.10.-8.11.2020).

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia