Etänä elämä, hautausmaakävelyllä

2.2.2021 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Aloitan neljännen residenssiviikkoni kuvanveiston kokoontumisella, vaikka olenkin fyysisesti vielä Villa Sarkiassa, Sysmässä.

Suomen ensimmäisen tilastoidun koronatartunnan vuosipäivän (29.1.2021) vilahtaessa vähäeleisesti ohi almanakassa voisin uumoilla alkaneen paksunahkaisimmillakin introverteilla ja maailmanlopun profeetoilla pikkuhiljaa kypsyttämään nämä pandemian suomat poikkeusajat ja -olot. Jos nyt välillä päijäthämäläisen pikkukylän tarjoama tapahtumattomuus ja kirjailijakartanoresidenssin yksinolemisen intensiivikurssi alkaa itsellänikin pätkiä ja aikaa join tekee mieli juosta pihalle huutamaan, tyydyn sittenkin huokaamaan syvään. Töpsyttelen keittiöön napsauttamaan vedenkeittimen päälle tehdäkseni vielä yhden pannullisen teetä ja istun levollisuutta herättävän vaaleansinisen pirttipöydän ääreen. Hetken päästä voinkin jo todeta, ettei minun tee mieli olla missään muuallakaan. Tässä on hyvä nyt, kaikesta huolimatta. Vaikka uusi normaali on koetellut hermoja ja siihen opettelua olisikin jo pitkä vuosi pohjalla, on kaikki silti vierähtänyt eteenpäin. Epäuskon hetkinä haeskelen lohtua kaikesta jaetusta ja koetusta. Olemme kaikki yhä yhdessä tässä, epämääräisessä historiallisessa ajanjaksossa, jonka kukaan ei toivonut venyvän vuoden mittaiseksi. Mutta nyt siitä on kuitenkin vuosi, enkä voi sanoa sen olleen tyhjä tai turha vuosi.

Eristyksissä voi olla monella tapaa. Tällä kertaa se on valittua residenssijakson muodossa ja koenkin täällä olevani paremmassa koronaturvassa kuin missään muualla. Lisäksi omaehtoisella eristykselläni on eräpäivä. Mutta koska on yksinoloa, on myös aikaa ja ajatuksia. Arki kuluu verkkaiseen tahtiin ja valuttaa mieleen eri tavoin vuoden varrella kertyneitä muistoja. Kuinka äkkiä vimmaisesta näyttelyputkesta ja lopputyön parissa paahtamisesta mentiin jarrut kirskuen täyteen pysähdykseen, ja sieltä sitten pohjan kautta klaustrofobisissa tunnelmissa suoraa päätä itsetutkiskelun syövereihin. Eipä sillä, pysähdys oli tarpeellinen, mutta poikkeusajan ja Uudenmaan maakunnan sulkupäätöksen myötä se iski omaan elämääni todella hallitsemattomassa muodossa. Oma taiteellinen työskentely jämähti pitkäksi aikaa paikoilleen koronakevääseen, mutta niin teki kyllä opiskelukin. Etäilyn vaatima pakkodigitalisaatio väänsi verkkokurssien ja -luentojen myötä meistä kaikista väkisin videopalaverien diginatiiveja – mutta vaikka nyt tuntuukin jo sulavalta napsauttaa maanantaiaamuna ysiltä viikon alkajaisiksi Teams auki, se ei tosiaan ollut sitä vuosi sitten, kun kaikki haki vielä muotoaan ja meininki linjoilla oli välillä kuin spiritistisessä istunnossa.

On huojentavaa ja itselleni sosiaalisesti tarpeellista nähdä puhuvien päiden putkahtavan jälleen näytön ikkunoihin, kuka missäkin. Kiitän mielessäni hiljaa tätä etäyhteyksien mahdollistamaa uutta vapautta opiskella missä haluaa ja sitä kautta vielä kokea itsensä osaksi Kuvataideakatemian opiskelijayhteisöä – näissäkin puitteissa. Aloitan neljännen residenssiviikkoni kuvanveiston kokoontumisella, vaikka olenkin fyysisesti vielä Villa Sarkiassa, Sysmässä. Korona-ajan ja pakkastalven hiljentämässä kylässä, josta on täällä vietettyjen viikkojen jälkeen tullut itselleni taas yksi arkinen olemisen muoto ja tapa. On minun vuoroni esitellä ryhmälle jokin itseäni kiinnostava aihepiiri tai asia maailmassa, joka voi liittyä taiteeseen, mutta sen ei tarvitse. Olen päättänyt viedä heidät hautausmaakävelylle. Ne ovat tulleet merkittäväksi osaksi arkeani taas, korona-ajan muuttuneiden aktiviteettien myötä – mutta ovat olleet läsnä elämässäni paljon pidempään. Aivan nuoruudesta saakka.

Kolme kertaa elämässäni olen asunut kivenheiton päässä hautausmaasta. Monissa kulttuureissa moista pidettäisiin mahdottomana asuinalueena, tabuna. Itse olen jälkeenpäin miettinyt asuinpaikkaa oikeastaan ihanteelliseksi. Päivittäiset vierailut hautausmaalla, sen hiljentymiseen ja rauhaan vaivuttavan ympäristön ollessa käden ulottuvilla, olivat minulle sellaista omintakeista arjen luksusta. Käyn esityksessäni läpi slaidien kautta itselleni merkittäviä hautausmaavierailuja. Kotoa itärajalta, Pohjois-Karjalasta aina Japaniin saakka. Kun kokosin edellisen illan tätä valokuvakollaasia, tunsin tyyneyttä ja rauhaa. Kaivelin arkistoja kuvien toivossa ja kelasin aikajanaani taaksepäin etsiskellen näitä kävelyretkiä. Ja kuvia oli. Paljon. Yhtäkkiä näin näiden hetkien arvon selkeänä elämäni rytmittäjänä, seestymisen ja pysähtymisen tiloina kaiken arkisen keskellä. Ne eivät ole teatraalisia siirtymäriittejä tai elämää vavahduttavia suuria muutoksia, päinvastoin. Vaatimattomat vierailuni hautausmailla eivät tarjoa erityistä narratiivia elämääni. Valokuvat eivät esitä mitään erityisen mielenkiintoista. Ne eivät sisällä kuin korkeintaan muiston rauhasta ja kävelemisestä. Ja siksi ne ovat se tyven, joka kannattelee elämääni.

Ja mikä hienointa, olen saanut tämän oivalluksen kautta niiden merkittävyyden takaisin elämääni, jaettavaksi myös muille. Ja nyt esitelmäni on lopussa. Odotan vaivaannuttavaa verkkohiljaisuutta, joka niin usein seuraa etäluentoja. Sen sijaan yksi, jos toinenkin tupsahtaa takaisin eetteriin ja hautausmaiden ympärille viriää eloisa keskustelu, joka poukkoilee sinne tänne. Jopa niinkin eloisa, että tapaaminen venyy yliajalle kaikkien kommenttien mahduttamiseksi keskusteluun. Olen hämmentyneen onnellinen onnistuneesta verkkoesiintymisestä – olihan se itseasiassa vuoden ensimmäinen. Päätän palkita itseni kävelyretkellä ja lähden ulkona loimottavan pakkasauringon seuraksi kenkiäni narskuttamaan. Suuntaan, minnekäs muuallekaan kuin hautausmaalle. Tällä kertaa livenä.

• Ilai Elias Lehto

^{Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Korona-aika on opettanut hänelle kärsivällisyyttä ja rauhoittumista omilla ehdoilla.}