Herra joka vihasi runoutta

15.5.2018 0 Tykkää 0 kommenttia

Herra joka vihasi runoutta
ja oli runous itse.

Helsinginsanomien kritiikki tuli viimeviikolla.

Kritiikkejä odotellaan mielenkiinnolla ja oletus on että niitä tulee useampia. Mutta joka vuosi vituttaa Hesarin populistinen tapa rakentaa lopputyönäyttelystä ulospäin näyttäytyvä kilpailu. Tulee vähän paha mieli, kun 35kpl viimeisen vuoden opiskelijoita tekee vuoden ajan töitä eri lähtökohdista, kohti eri päämääriä ja osana erilaisia taiteen diskursseja. Silti, Hesarissa etsitään joka vuosi voittajaa ja pelataan bingoa tulevaisuuden nimillä.
Harri Mäcklin käyttää puolet kirjoitustilasta perustellakseen auktoriteettiaan some-kommentoinnin tavoin. Hän kuvailee käyntiä aiempien vuosien lopputyönäyttelyissä jatkaen olettamaan – lähes samoin sanoin, kuin aiempina vuosina(!!!) – 35 taiteilijan yhteiseksi pyrkimykseksi kristallisoida idea katsojalle välittyvään muotoon. Mutta kuka on katsoja? Kriitikon roolissa ja Mäcklinin omassa tekijyydessä kyse lienee ennen kaikkea monimutkaisten asioiden tiivistämisessä poleemiseen leikkijuna populismiin. Toisaalta, on jotain mitä odottaa vielä ensi keväältä, kun tulevaa näyttelyä verrataan tähän vuoteen.
Hesari ehkä erityisesti on nimenomaan mainoslehti, mutta se miten hesari luo merkityksiä puolenmiljoonan päivittäisen taidetta tuntemattoman lukijan kanssa, näkyy myös taiteen yleisemmässä ymmärtämisessä ja niissä yrityksissä ymmärtää.

Positiivista tässä tietenkin on se, että samana päivänä kun hesarin arvostelu oli tullut, Antin hienon teoksen edessä oli ollut jatkuvasti kööriä ja näyttelyssä yleisesti arkipäivänä kävijöitä, kuin viikonloppuna. Kävijöistä useampi totesi tulleensa hesarin jutun nähtyään.

Onneksi me taiteilijat saamme merkityksen tunnun taiteen tekemiseen eri asioista. Mietinkin pystyisikö taideteoksia jaottelemaan sen mukaan, mistä teoksen tekijä saa motivaation ja merkityksen tunteen teoksen luomiseen ja millaisia kaanoneita se muodostaisi?

Kiinnostavaa on myös Hesarin aiheuttaman kritiikin kääntöpuoli, johon kuuluu mm. sosiaalisessa mediassa ilmaistu paheksunta ison hesarin tavasta arvioida pienten opiskelijoiden ensiaskelia. Minulle tämä syöttää live-feediä lopputyöni kirjalliseen osuuteen. Tarkoitukseni on vertailla teoksen “vierellä” ilmeneviä seikkoja, havainnollistaen taideteoksen merkitystä tekijyyden kannalta ja tekijyyden merkitystä teoksen kannalta, sekä tarkastella taiteilijan intention roolia ja tarvetta teoksen merkityksen muodostumisessa. Tekijä on osa sosiaalista verkostoa, jonka kautta teos linkittyy tiettyihin konteksteihin.
Teokseni tässä näyttelyssä käsittelee tekijyyttä ja maalauksista koostuva sarja esittää tekijänsä nimeä, joka on tietenkin mahdollista havaita ja hahmottaa vain tiedettäessä teoksen tekijän nimi. Toki se vaatii myös ripauksen visuaalista hahmotuskykyä. Oletan, että vain sen minkä jo tietää voi havaita, tiedostaa ja tunnistaa. (ja tieto lisääntyy assosioimalla.)
Hesari käyttää Kuvan Kevät -näyttelyiden yhteydessä toistuvasti retoriikkaa, jossa näyttelystä on tarkoitus löytää kuumia nimiä. “kaksi näkökulmaa tulevaisuuden nimiin”, “kriitikot arvioivat valmistuneet taiteilijat”, ei teoksia? Maalausten sijaan maalareita etsitään videoprojisointien ja installaatioiden joukosta ja “harva nimi nousee joukosta esiin”. Sekä ennen kaikkea kultainen: “Kuvan kevät on yksi näyttelyvuoden parhaista mahdollisuuksista pelata tulevaisuusbingoa: ketkä ovat suomalaisen nykytaiteen tulevia nimiä?”

😀
lol.
haluaisin tuplapalkan tästä postauksesta

Kirjoittaja: Lasse Juuti
maalaustaiteen opiskelija
Kirjallista reflektointia itsestä osallistujana ja teoksien tekijänä, sekä kuvailua miten prosessi etenee ja miten näyttely ripustuu.

Asiasanat: #Blogi #Graffiti #Installaatio #KuvanKevät #Kuvanveisto #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Maalaustaide #Näyttely #Nykytaiteenesityskäytännöt #Taidekirjoittaminen