Hetkeä ennen

2.5.2019 0 Tykkää 0 kommenttia

Pitkän ripustuksen kiroja ovat epävarmuuden tunteen pitkittyminen ja siihen reagointi psykofyysisenä oireiluna. On paljon aikaa epäröidä, paljon aikaa odottaa ja turhan paljon vaihtoehtoja, joiden mahdollisuuksien suohon upota. Ennen kaikkea sitä sokeutuu sille mikä oli alun perin selkeää ja alkaa kokeilla kaikenlaista vain todetakseen, että se ensimmäinen versio oli kuitenkin paras.

Black boxin pimeydessä asioiden muodot alkavat hämärtyä kuin itsestään ja luuppaavat äänet, joihin aluksi rakastui puuroutuvat käsittämättömän pelottavaksi massaksi, joka yksin pitää seuraa tyhjässä galleriassa muiden jo poistuttua. Liian usein kesken karvaveistoksen reikien paikkaamisen saakin huomata etsivänsä turhaan puoli tuntia neulaa lattian mustuuden nielusta. On vaikeaa astua ulos umpikujasta jäätyään jumiin nyhertämiseen pimeässä, mutta onneksi ripustuksen aikana vierailleet ohjaajani ja professorini näkivät paremmin kuin omat tihrustamaan tottuneet silmäni. Ripustus valmistui hämmästyttävän sutjakkaasti hyvissä ajoin jo ennen takarajaa ”Vapuksi valmista.”

Project Roomissa näytti jo sen verran seesteiseltä, että sitä saattoi käydä kuikuilemassa Ex-Labin ja lisätilan meininkejä. Näyttely ripustustilassaan on dynaaminen näky, kaikkialla lojuu työkaluja, laatikoita, pakkausmateriaalia, maalipönttöjä ja epämääräisiä asioita, jotka saattavat olla teoksen osia tai olla olematta. Siellä täällä törmää tuttuihin kasvoihin, jotka pysähtyvät hetkeksi jakamaan viipaleen tunnustelua kohti yhteistä päämäärää, ennen kuin singahtavat jälleen kaikki tahoilleen ahertamaan näyttelygoljatin pystytyksessä. Pala palalta se nousee ja kaiken ripustussäätämisen keskeltäkin saattaa aistia teosten tinkimättömyyden. 51 taiteilijaa rakentaa jo lukumäärällisestikin massiivisen taidekokemuksen, mutta pelkästään Ex-Labin alakerran kookkaat teoskokonaisuudet kolistelevat menemään keskenään unohtaen tyystin tilan rajoitukset. Ja hyvä niin – tänä vuonna more is more!

Lopulta viimeisenä ripustuspäivänä ennen vappua löysin itseni pyörimästä merikorttelin näyttelytiloissa vielä tunteja sen jälkeen, milloin luulin alun perin poistuvani paikalta. Taiteilijana koen, että tarvitsen näinkin valtaisaan näyttelyyn myös sosiaalisen kontekstin, kasvot teosten takana, yhdessä koetun ja kootun matkan. Se tavallaan tulee lunastaneeksi myös kaikki yksin työhuoneella vietetyt illat ja tietynlaisen erakoitumisen työnsä keskellä. Avajaisten humu haihtuu yllättävän pian, mutta ei esim. hetki, kun ison ponnistuksen ja monimetrisen metallilevyn kiinnittämisen jälkeen huomataan taiteilijan kenkien jääneen teoksen sisään! Sekin oli yhtä tärkeää, että pystyimme samana iltana baaripöydässä olemaan puhumatta kuvaan keväästä yhden kokonaisen tuopin ajan.

Tästä tulee kova näyttely.
Huomenna nähdään!

Ilai Elias Lehto
on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.
Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.

Kirjoittaja: Ilai Lehto
Mitä tapahtuu kun kuvanveistäjän työhuoneen valtaa vähin äänin pehmoinen nallearmeija? Minkälaista vuoropuhelua tulee käyneeksi pitkäksi venähtäneenä iltana rikkinäisen ompelukoneen ja ojasta ongitun teepannun kanssa? Miksi on välillä äärimmäisen tärkeää unohtaa tekevänsä taidetta?

Asiasanat: #Avajaiset #Installaatio #KuvanKevät #Kuvanveisto #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Opiskelijatarina #Opinnäyte #ProjectRoom