Huijarisyndrooman alku ja loppu

15.5.2019 0 Tykkää 0 kommenttia

Oli ripustus. Oli avajaiset. Olin hermostunut. Oli paljon, paljon näyttelyvieraita. Tuttuja kasvoja siellä täällä. Välillä hymy hyytyi kasvoilleni, enkä oikein osannut enää kuvitella ilmeitäni. Olin ollut sairaana ja juhlapäivän aamuna oloni huononi radikaalisti. Alkumaljat kippistelin Panadol hotilla. Ääneni oli enää ohutta kähinää kurkun perukoilta. Mutta jotenkin huumorin ja kuohujuoman voimin aloin taas tuntea itseni ihmiseksi ja ilta lipui kivuttomasti eteenpäin. Siitä saattoi jopa pysähtyä nautiskelemaan. Nyt, pari viikkoa avajaisia myöhemmin olen sairastellut edelleen. Alan epäillä sen olevan jo psykosomaattista. Näyttely seisoo yksinään pystyssä galleriatiloissa ja seminaarien ja lehtiartikkelien myötä myös sen diskursiiviset raamit hahmottuvat hiljalleen. Siitä mitä voi sanoa 51 hyvin erilaisen taiteilijan voimainponnistuksesta tyhjentävästi muutaman rivin arviossa tai puolen tunnin keskustelussa voi olla montaa mieltä.

Teokseni Luento teddykarhuille patriarkaatin vaaroista on saanut näyttelyn käynnistyttyä häkellyttävän paljon huomiota ja suosiota. Olen vilpittömän kiitollinen kaikesta tästä ja ehkä hieman pihalla myös. Kaiken kiittelyn ja huojentuneisuuden läpikin huomaan taas tietyn epäilyksen arasti koputtelevan otsalohkoa. Miksi sillä hetkellä kun pitäisi vain pysähtyä nauttimaan kovan työnsä hedelmistä ja tyynesti todeta onnistuneensa yli odotusten iskeekin taas kantapäähän vanha ruma huijarisyndrooman alku?

Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi. (wikipedia)

Kuvataiteessa paremmuudesta ei juuri kannata keskustella – sen on todettu olevan täysin absurdi tai parhaimmillaankin vain puhtaasti subjektiivinen asteikko. Olen samaa mieltä. Kuvataideopetuksesta tutulla nelosesta kymppiin asteikolla ei juuri taida olla mitään käyttökelpoista sanottavaa ihmisten todellisista kyvyistä ja valmiuksista lähteä alalle ja tehdä taidetta. Kaikki lähtee itsestä, niin taiteensisäiset kiinnostuksenkohteet kuin tekniikan- ja materiaalinvalintakin. Silti koko koulutukseni ajan on puhuttu taidemaailman portinvartijoista ja symbolisesta pääomasta. Kuvataiteessa pärjäämisestä on tehty myyttinen ja herooinen polku, jolla vain harvat ja sitkeimmät pystyvät raivaamaan tiensä eteenpäin. En muista milloin koin ensimmäistä kertaa epäilyksen, että olisinkin huijari oikeiden taiteilijoiden joukossa. Muistaakseni (perus)kouluaikoina en koskaan kyseenalaistanut omaa asemaani itseansaittuna kympin oppilaana ja hikipinkona. Ehkä taiteen ambivalentti ja kryptinen arvomaailma on lopulta vuosien aikana horjuttanut käsitystä oman tekemisen tasosta ja luonteesta. Niin tai näin, tunne huijariudesta on yhä useammin läsnä nykyään ja se vaatii oman osansa, purkamisen ja käsittelyn ennen kuin edes osaan kuvitella ottavani kehut vastaan.

Olen pohtinut kokevatkohan muut taiteilijat tätä samaa epäilystä tullessaan noteeratuiksi. Pitkänkin työn ja taideprojektin jälkeen huomio ei ole taattua ja sen osuessa kohdalle saattaa jäädä miettimään miksi minä. Olinko vain onnekas, oikeaan aikaan äänessä vai tunsiko joku minut jostain entuudestaan? Taiteilijan työn yksinäisyydessä ei useinkaan ole paljon luonnollisia ryhmätilanteita peilata omaa tekemistään tai kehitystään muihin, eikä koulun ulkopuolella järjestetä vertaisarviointia. Varsinainen huijarisyndrooma on yleistä työuran alkumetreillä ja etenkin korkeakoulutetuilla. Huijarius on samaa alkuperää kuin perfektionismi, itsekriittisyys, vaativuus itseä kohtaan ja suorittamispakko. On myös mietinnän arvoista, onko sillä jotakin yhteistä suomalaisen vaatimattomuuden ja kyvyttömyyden kanssa ottaa kehuja vastaan.

Omat keinoni tuon typerän epäilyksen käsittelyyn ovat hyvin arkisia. En voi juuri muuta kuin katsoa peiliin, tuijottaa itseäni ensin tuohtuneena siitä, etten vielä vuosienkaan jälkeen tajua oikeasti miten hyvä ja noheva tyyppi olen ja sitten hetken päästä armeliaammin, sovinnollisempana. Aikani tuijoteltuani lupaan tehdä töitä sen eteen, että tajuan ja tunnistan arvoni taiteilijana ja ihmisenä. Ei se kuitenkaan löydy katalogeista, maininnoista tai läpimenneistä apurahahakemuksista vaan korvien välistä. Taide on rankkaa työtä ja meistä kukaan ei ole todellakaan täällä huijaamassa.

Ilai Elias Lehto
on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.
Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.

Kirjoittaja: Ilai Lehto
Mitä tapahtuu kun kuvanveistäjän työhuoneen valtaa vähin äänin pehmoinen nallearmeija? Minkälaista vuoropuhelua tulee käyneeksi pitkäksi venähtäneenä iltana rikkinäisen ompelukoneen ja ojasta ongitun teepannun kanssa? Miksi on välillä äärimmäisen tärkeää unohtaa tekevänsä taidetta?

Asiasanat: #KuvanKevät #Kuvanveisto #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Opinnäyte #Opiskelijatarina #ProjectRoom #Taideyliopisto