Jäähyväiset Levytielle

7.5.2021 2 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Viimeinen vierailuni tänä aamuna kuvanveiston työpajoilla, Levytiellä, Roihupellossa. ✞ R.I.P. Levari!

Odotan uneliaana aamubussia kotipysäkillä aivan kämpän vieressä, Aleksis Kiven kadun varrella. Aamuhämärän Helsinki kotioven takana on kylmä, märkä ja harmaa. Maisema kajastaa valjua valoa, joka ei anna varjoja asioille. Oranssiksi teipattu runkolinja-auto n:o 500 pyyhältää pysäkille, minä astun ajatuksissani tottuneesti sen keskiovista sisään. Tämä linjakin on kuluneen 3,5 vuoden ja seitsemän lukukauden aikana ehtinyt vaihtaa reittiään ja lähtöpysäkkiään lukemattomia kertoja. Mutta edelleen se kulkee uskollisesti, tiputtaa vain pikkasen kauemmaksi Levytiestä kuin aikoinaan opintojeni alussa. Naureskelen yön aikana kännykkään kilahtaneelle vanhalle kuvalle, jossa mainostetaan hiuslakkamerkin kolmea erikoiskokoomusta. Näin vaalien alla saan kylmiä väreitä, sillä yhdessäkin kokoomuksessa on mielestäni tarpeeksi ja erittäin mahdollisesti jopa liikaa. Kaikki tässä aamussa on ihanan arkista, jopa takaraivossa loimottava jumitus, joka enteilee päänsärkyä. Silti on vaikea sulloa haikeutta pysymään sisällään. Olen matkalla Levytielle poimimaan kyytiin viime syksyn keramiikkatöitäni, jotka onneksi mahtuivat vielä lasituspolttoon – hivenen viime tingassa. Ja tiedän kyllä mistä haikeus kumpuaa. Käyn Levarilla nyt viimeistä kertaa.

Pikkupurontiellä luikahdan ulos bussin takaovista. Metrosillan alta ja tuttuja kadunkulmia pitkin. Oikoreittiä, joka viime syksynä muuttui poikkeuksellisen pitkäksi ja kivuliaaksi nyrjähtäneen ja turvonneen nilkan vuoksi. Talsin sen silti sitkeästi päivä toisensa jälkeen hammasta purren päästäkseni työskentelemään. Tupsahdan Levytien ovelle kertaillen ajatuksissani täällä tapahtuneita juttuja. Jan Lütjohannin filosofisen hidastempoinen puutyökurssi, Vesan opastuksella hitsaamaan opettelu, muotinvalmistus, Inkan kuvanveiston laboratorion estottomat materiaalikokeilut, Oliverin opeilla syntyneet portaat ja Özgü Gündeslioglun savimakkarakurssi… Sekä lukemattomat muut pikku projektit siinä välissä. Piippaan lätkällä sähkölukon ja käännän kahvasta.

Ajattelin, että kirjoittaisin tunnelmoivan tekstin tutkaillen näitä nurkkia ja silmäillen tiloja vielä viimeisen kerran. Kertailisin muistojani kuluneilta vuosilta. Mutta lauseet nyt vain eivät ota syntyäkseen aamutuimaan ja pää on musta pallo, jossa kaikki on iloisesti solmussa. Eikä täällä ole juuri nyt ketään, jonka kanssa muistella. On vain omituinen tyhjyys ja tuttu luova kaaos ja keskeneräisyys kaikkialla. Löydän partapystini ja saviukkoni hyllyltä odottamasta ja naureskelen hetken makeasti pieleen menneille lasitteille. Pakkaan veistokseni ripeästi ja päätän nappailla vielä kuvia pienistä yksityiskohdista, joita on kaikkialla. Mielessä syntyy ajatus rustata lista asioista, jotka edustavat tätä paikkaa.

Levytiellä on:

• Keltaraitainen huojuva tolppa oven edessä, joka oli aina nurin tai irti (tänään se on pystyssä) 
• Ledivalaistu raksi puutyöpajan ikkunassa
• Ilmanvaihdon ikuinen ujellus ja kaikki epämääräiset kolinat
• Pinkkejä kasvomaskeja
• Sateenkaarenvärisiä korvatulppia
• Loputon kaaos rullakoita, teosten raakileita, roskaa ja matskua
• Taukotilan tuhnuinen musta sohva
• Kaikki liput ja laput ja teippinuolet
• Söpöt epämuotoiset keraamiset kahvikupposet
• Pöly, joka asettuu iholle hetimiten sisään tultua
• Roskikset aina täynnä ja täysi hämmennys siitä mikä on jätettä ja mikä on taidetta
• Ihmisten työpisteiden kiinnostava topografia
• Kaikkialla pyörivät puolityhjät pullot ja tölkit
• Hitsaustilan metallinen katku ja rautapöly
• Pysähtynyt kellotaulu takatilassa
• Keramiikkauunien kotoisa hohka ja poltetun saven miellyttävä tuoksu
• Huterat portaat puulattiaiseen piilotilaan uunien päällä
• Se, miten mikään työkalu ei löydy, kun sitä lähtee hakemaan
• Lukemattomat naulakot täynnä ei-kenenkään työvaatteita
• Hämyinen parvitila kaiken yllä, josta voi kuikuilla verkon läpi alas (se missä Maisa työskenteli, kun aloitin KuvAlla) 
• Ohi mennessä huikatut kommentit, alituinen haeskelu, joka keskeytyy tämän tästä
• Keskustelut, jotka venyvät pidemmäksi kuin tarkoitettu
• Ympärillä hyörivät ihmiset, asioiden alituinen siirtyminen
• Yhdessä tilassa tekemisen ilmapiiri, rakkaus ja rasitus

Tiedän jo jääväni kaipaamaan tätä kaikkea. 

Koulun muutto ja KuvA+ on soluttautunut vaivihkaa elämään ja kaikki enteilee muutosta, kaikki on menossa kiinni. Osaan varautua, olen jo aiemmissa kouluissani käynyt läpi samanlaisen prosessin. Koulu jatkaa, mie en. Toistelen itselleni, että nyt on aivan hyvä aika valmistua. Paras. Liian nopeasti vyöryvässä lähitulevaisuudessa, Elimäenkadun väistötilojen lopullisesti tyhjennyttyä, nyrjähtää jotain myös varmasti aivoissani. Kuvittelen pudottavan tyhjyyden kokemuksen jatkossa, kun koukkaan koulun ohi Mäkelänrinteelle ja tuijottelen kadulta aavemaisesti pimentyneisiin tiloihin ja luokkiin. Täällä se oli, se kuvataideakatemia, jonka opin tuntemaan. Jonka ovelta kävin eräs aurinkoinen aamupäivä syksyllä 2017 tihrustamassa nimeäni sisään valittujen listalta pala kurkussa. Sen riemut ja surut, yksi taideopiskelijan elämä. Mikä on normaali reaktio muutokseen? Paljonko mennyttä saa jäädä suremaan? Mitä täältä saa viedä mukanaan?

Tänään otan vielä iltajunan lapsuuden kotikaupunkiini, vien laukussa palasia pois täältä. Veistoksia, joita en edes välttämättä muista tehneeni. Äiti saa valita niistä parhaan sunnuntaina – äitienpäivälahjansa. Loput piilotan kesämökille, kätken koivujen reunustamaan hiekkakuoppaan sammaloitumaan. Luen uutisista, että Pohjois-Karjalaan on luvattu viikonlopuksi lumimyrsky, 30 senttiä lunta. Voi olla, että piiloleikki saa odottaa parempia aikoja. Päässäni kaikki kätkeytyy vielä epäilyttävään arkisuuteen. En tunnu pääsevän käsiksi olennaiseen, eikä minusta tunnukaan enää edes haikealta painaessani Levarin oven kiinni takanani. Tämä oli kuitenkin tekemisen tila, aina muutoksessa. Sen runous oli työn runoutta, rullakoiden ja keskeneräisten teosten logistiikkaa. Ehkä kestää aikaa ennen kuin näitäkään juttuja voi edes alkaa kunnolla muistella. Tämä teksti nyt kuitenkin ainakin on tässä ja nyt, omat vaatimattomat jäähyväiseni Levytielle.

• Ilai Elias Lehto

^{Kirjoittaja on viittä vaille valmis kuvataiteen maisteri. Häntä kalvaa outo epävarmuus siitä, tuliko sitä tehneeksi lopulta Levytiellä tarpeeksi hommia.}