Jättömaan sankarit

24.4.2021 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Kaksi hiittä kyhäili hirveä jättömaalla eli työpari Nykänen-Lehto vaihtaa ulkoilma-ateljeehen.

Taiteilijat eivät ole luonteeltaan kamalan sisäsiistejä. Tai ehkä jotkut heistä ovat. Ensimmäinen veistonopettajani ei suostunut opettamaan ennenkuin olimme siivonneet työskentelytilan häntä tyydyttävään kuntoon. Senkin jälkeen hän nurisi lakkaamatta ja suostui paljastamaan valujen salat vain harvoille ja valituille. Mutta itselleni työskentely on kuitenkin siivousta tärkeämpää. Toki molemmilla on paikkansa. Siivottu työhuone kertoo siitä, ettei siellä tapahdu juuri nyt paljon mitään merkittävää. Se on vasta alkupisteessä, odottavaa liikkeellepanevaa sysäystä. Todellisen työskentelyjakson aikana sotku on vääjäämätöntä, se on kuin luonnonlaki. Sotku on yhtä kuin ajattelu. Kaoottista ja pirskahtelevaa, vellovaa ja rönsyilevää. Minulle työskentely on siivouksen vastakohta. Työhuoneen siivoaminen on tarpeellista, välttämätöntä, mutta ei itsetarkoituksellisen tärkeää työskentelyn kannalta, kuten sotku. Ehkä kuvanveiston puolella on enemmän tämän lajin taiteilijoita. Isojen kaarien ajattelijoita, jotka eivät kykene työskentelemään siivosti, alituiseen jälkiään peitellen. Myöskin pitkään ilman työhuonetta työskennelleenä, voin todeta, että ilman siivoamista pärjää, mutta sotku – se kulkee mukana. Kasseissa, repuissa ja nyssäköissä, pääkopassa.

Hommasin hiljattain itselleni työhuoneen. Se on laatuaan ensimmäinen, josta oikeasti maksan vuokraa. Ennen tätä hyörin mahdollisimman pitkään taidekoulujen nurkissa projekteineni, käyttäen hyväkseni ilmaisia neliöitä. Onkin ironista, että juuri nyt kun olen siirtynyt maksulliseen aikaan työskentelytilojen suhteen, käsillä on ensi kertaa sellaisen kokoluokan projekti, ettei sitä voi kuvitella sullovansa sisätiloihin. Kyseessä on maisterinäyttelytoverini Jussi Nykäsen kanssa yhteistyössä toteutettava ympäristötaideteos, Hiien hirvi, jolla osallistumme hiljattain uudelleen avatun Retretin kalevalaiseen ympäristötaidepolkuun Punkaharjulla. Teos on karikatyyrimainen puinen rakennelma, ikäänkuin hirven luuranko tai rautalankamalli – hirvi riisuttuna yksinkertaisimmilleen. Sen harjakorkeus noussee kahteen ja puoleen metriin. Tämä on toistaiseksi isointa mitä kumpikaan meistä on rakentanut. Teoksen vuoksi on siis astuttava raittiiseen ulkoilmaan ja etsiydyttävä toisenlaisille työmaille. Ratkaistava jälleen eräs logistinen ongelma ja käytettävä ovelasti hyväkseen vielä rakentumatonta kaupunkia, hukkatilaa sen laitamille. Suuntaamme siis entuudestaan tutuille jättömaille tätä rakennusprojektia varten, salaiseen lokaatioon. Näiden rytöläjien, verkkoaitojen ja alituisesti muuttavien epätilojen katveesta olemme aiemminkin haalineet aarteita – romumateriaalia teoksiin.

Yhteistyö ulkosalla on hauskaa ja yllättävän joutuisaa. Jokainen retki jättömaalle on erilainen, sillä se on aina muutoksessa. Koska emme raahaa kaikkea keräämämme heti talteen, myös meidän apajillamme on käyty. Ruosteinen tynnyri on lähtenyt kävelemään. Keräilyn lomassa rakennetaan yhdessä aamupäivässä hylätyistä sähkötolpista hirven prototyyppi, joka kestää kasassa muutaman päivän. On mahdotonta sanoa, onko se kaatunut tuulessa itsessään vai onko ohikulkija päättänyt potkaista sen kumoon. Etukäteen on hankala hahmottaa miltä jättömaalla kuviteltu ja kasattu hirvi tulee lopulta näyttämään seisoskellessaan harjun päällä metsän siimeksessä. Miten erilaisen luonteen ja roolin saavat kaikki rakennustyömaiden hylätyt rojut, joita pikkuhiljaa kasautuu protohirven ympärille? Näistä syntyy toinen puoli teosta, hirvirakennelman staattisuutta haastava elementti. Tarkoitus on ripustaa hirven selkään aimo lasti romurautaa. Kilkkeitä, tankoja ja hihnoja, jotka vapaasti killuessaan ottaisivat tuulta alleen ja toivoaksemme tuottaisivat ympäristöön ääntä. Näin toteutuisi hirven toismaailmallinen puoli, luonnonvoimien ajatus rakennelman takana. Tämäkin epämääräinen muuttuva elementti jännittää, sillä tuulessa killuvat hakaset tuottavat vain vaivoin ääntä kilahdellessaan laiskasti toisiaan vasten. Onneksi en ole yksin tuntoineni, sillä huojentavin aspekti näin ison työn äärellä on lopulta vahva luottamus yhteistyöhön ja kommunikaatio kaikissa vaiheissa. Kyl tää tästä!

Kalevalaisessa mytologiassa Hiiden hirveä kuvataan yliluonnollisen nopeaksi ja taltuttamattomaksi. Miellän sen itse eräänlaiseksi puolijumalalliseksi luonnonvoimaksi. Tosin se on kuitenkin vain rakennelma, täysin keinotekoinen ja vahingollinen. Hiidet ovat piruuttaan rakentaneet hirven ihmisten riesaksi, aiheuttamaan sekasortoa ja kaaosta. Aihevalinnan taustalla on pyörinyt alusta asti kalevalainen runonpätkä, jossa kuvataan seikkaperäisesti hirven rakennustyötä.

Pääty hiiet kuulemassa,
juuttahat tähyämässä.
Hiiet hirviä rakenti,
juuttahat suki poroa,
Pään mäkäsi mättähästä,
selän aivin aiaksesta,
jalat rannan raippasista.
Hiiet neuvo hirviänsä
Ku kunki sukimoansa,
itse ilmoin luomiansa:
”Juokse tästä, Hiien hirvi!”

Olen huvittunut ajatuksesta, että me Jussin kanssa olemme nämä hiidet, kaupungin laitamilla kyhäilemässä omaa pikku hirveämme. Ainahan taiteilijat puuhailevat yhteiskunnan laitamilla jotain epäilyttävää… Onko meidän hirvestämme aiheuttamaan hämmennystä ja melskettä, haastamaan luutuneita käsityksiä ja horjuttamaan maailmanmenoa? Tuskinpa vaan, ainakin jos protohirveämme katsoo. Se raukka ei kestänyt edes tolpillaan. Silti tämän kaltainen työskentely on juurikin oletetun haastamista, rakenteiden ulkopuolella tekemistä. Se lämmittää mieltäni ja tuntuu oudon merkitykselliseltä.
Lopulta Hiien hirvi onkin mahdoton haaste, jonka ihmisen on määrä kukistaa, mutta joka pakenee aina nopeana ja aineettomana kuin tuuli. Teoksen syntysijaa, roskaa ja jätettä tulvillaan olevaa jättömaata, voi hyvin pitää hävityksen ja sekasorron tilana. Sen voi rinnastaa ympäristöön, jossa ihmisen hallinnasta karanneet voimat tekevät tuhojaan. Alati kehittyvä maailma kasvattaa lisää hiiden hirviään kaatopaikoilla ja rakennetun maailman laitamilla, minne kaikkien katse ei yllä.

Pyyhältävätkö ne vielä joskus tuulen lailla keskelle kaupunkeja muistuttamaan ihmisiä paikastaan maailmassa ja ongelmista, joita ei pysty ylittämään?

• Ilai Lehto

^{Kirjoittaja viimeistelee maisterinopintojaan Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän luopui KuvA:n työhuoneestaan joulukuussa 2019 ja hommasi ensimmäisen vuokravastikkeellisen työhuoneen puolessa välissä huhtikuuta 2021.}