Karhuista

22.4.2019 0 Tykkää 0 kommenttia

En osannut muotoilla siitä ajatusta itselleni sitä ensi alkuun mitenkään. Tiesin vain, että nyt haluan toteuttaa pitkän aikaa muhineen ajatukseni pehmolelujen käyttämisestä teoksessa. Liikkeelle sysäävä asia lienee ollut viimeistään vanha valokuva, jonka löysin selaillessani läpi albumeja lapsuudenkodissani. Siinä istun hymyilevänä ja onnellisena lapsena sängylle kasatun lelumuodostelman keskellä. Muistan hyvin sen autuuden ja yltäkylläisyyden tunteen mikä syntyi, kun kokosin kaikki pehmoni yhteen läjään sängylle ja upposin sen keskelle. Ajattelin uiskentelevani lelumeressä.

Innostuin pehmoista uudestaan nyt kun sain luvan kanssa lähteä etsiskelemään niitä kirppareilta ja roskalavoilta. Kiertelin lopulta kaikki pääkaupunkiseudun kierrätyskeskukset ”metsästysretkilläni”. Innostuksessani oli ehkä sekoittuneena jotain samasta tunteesta kuin valokuvan minulla, lapsenkaltaisesta haltioitumisesta leluvuoren kasvaessa kasvamistaan. Pikkuhiljaa karhut tassuttelivat mukaan kuvioihin, sillä huomasin että niitä oli kaikkialla. Kierrätyskeskuksissa avuttomina nököttävistä pehmoleluista jotakuinkin puolet olivat nallenkarvaisia. Teddykarhun ikoninen asema arkkityyppisenä pehmoleluna kiehtoi minua. Pohdiskelin sen syntyhistoriaa ja vastaan tuli banaalilta tuntuva legenda karhunpohjan ja metsästysintoilijana tunnetun Yhdysvaltain presidentin kohtaamisesta, joka alkujaan ilmeisesti auttoi tuomaan lelun markkinoille.

Nimensä lelukarhu on saanut Yhdysvaltain presidentin Theodore ”Teddy” Rooseveltin mukaan, joka oli tunnettu suurriistan metsästäjä. Usein kerrotun tarinan mukaan Roosevelt matkusti Mississippiin ratkaisemaan osavaltion rajakiistaa Louisianan kanssa. Hänen isäntänsä veivät presidentin karhunmetsästykseen. Presidentillä ei kuitenkaan ollut metsästysonnea ja niinpä hänen isäntänsä nappasivat karhun kiinni ja kutsuivat Rooseveltin ampumaan sen. Roosevelt kuitenkin kieltäytyi ampumasta karhua. Aiheesta Clifford Berryman piirsi 16. marraskuuta 1902 Washington Postissa ilmestyneen pilakuvan, josta tuli nopeasti suosittu ja sitä julkaistiin uudelleen monissa paikoissa.
(Wikipedian artikkelista ”Teddykarhu”)

Pilakuvan karhusta lelumaakarit Brooklynissä saivat idean soveltaa karhunpennun söpöyttä ja viattomuutta myynninedistämiseen ja näin teddykarhu tai Teddy’s Bear (presidentillisen inspiraationsa mukaan) oli syntynyt. Tarina jäi pyörimään mieleeni ja toimi lopulta alustana koko teokselleni. Jollakin kierolla tavalla pehmokarhun syntymätarinaan on kutoutunut koko länsimaisen yhteiskunnan problematiikka aina presidentin eli ”miehistä suurimman” oikeuteen päättää elääkö vai kuoleeko luonto hänen ympärillään. Metsästystä voi pitää symbolina halulle taltuttaa sivistymätön villeys kehityksen (eli ihmisen) tieltä ja asioiden ampuminen huvikseen on tietenkin oma lukunsa inhimillisestä idiotismista sinänsä. Kapitalismi astuu tämän patriarkaalisen vallanjaon jatkeeksi tosielämän tapauksen muuttuessa lehdistön kautta kulutushyödykkeeksi – tarinaksi, jonka todenperäisyydellä ei ole enää niinkään väliä vaan sillä, että sen voi jatkojalostaa markkinoitavaan ja yksittäispakattavaan muotoon. En ryhdy nyt tässä sen syvällisemmin ruotimaan millä mekaniikalla pilakuva operoi siirtäessään tosielämän tilanteen yhdellä vilkaisulla luettavaksi anekdootiksi, mutta sen voima popularisoida todellisuutta huumorin ja kuvataiteen keinoin on häkellyttävän suuri. Niin tai näin, surullisinta ja ehkä myös ironisinta on, ettei tuon emostaan irroitetun karhunpennun pieni elämä muuttunut sen paremmaksi presidentin laupeudesta. Luultavasti sen lopetti ampumalla joku muu metsästysseurueen jäsenistä.

Karhulla on oma erityinen paikkansa myös suomalaisessa mytologiassa ja kansalliseläimenä. Täällä Tapio eli karhu on vuorostaan kruunattu metsän kuninkaaksi ja itseasiassa koko sen henkilöitymäksi. Karhu on ollut yliluonnollinen ja osin hyvin ihmismäinen olento, jonka nimeä ei tohtinut muinaisuskon mukaan lausua sellaisenaan ääneen. Itseasiassa sana ”karhu” on myös kiertoilmaus, joka tulee sanasta karhea ja viittaa turkkiin. Myyttisen eläimen alkuperäinen nimi onkin jäänyt pyhänä hämärän peittoon. Otso-sanaa pidetään karhua vanhempana, kun taas kontio on itämurteiden ilmaus ja tulee verbistä kontata. Mesikämmen on yleisin karhun hellittelynimistä. Nimien kirjo kuvastaa hyvin suomalaisten karhua kohtaan kokemaa erityislaatuista sympatiaa, verrattuna vaikkapa raivokkaasti vihattuun ja vastustettuun suteen. Ajatuksen tasolla karhussa tuntuu kiteytyvän koko monitahoinen luontosuhteemme ja tarve määritellä myös eläin ihmisessä ja inhimillinen eläimessä.

Karhussa on jotain pelottavan ihmismäistä. Kun karhu nousee kahdelle jalalle nähdäkseen korkeammalle tai ottaakseen vainua, se tuo mieleen jättimäisen karvaisen soturin tai metsästäjän. Karhun pyöreät kasvot ja ilmeikkäät, tuijottavat silmät muistuttavat ihmisen naamaa. Ihmisen tavoin karhu on kanta-astuja, kävelytyyleissä on yhtäläisyyksiä. Karhun pyöreä jalanjälki varpaineen on kuin suurikokoisen vauvan jättämä.
Juho Rahkonen (Kansalliseläin karhu – myyttinen mesikämmen, Apu 23.5.2017)

Olen alkanut nähdä pehmokarhun katseessa niin ikään kaikkia näitä ja lukemattomia muita ajatuksia, kun se kuuliaisesti odottaa huoneen nurkassa, että joku kertoisi sille mikä se on ja miksi se on. Pitkälle irrotettuna ja prosessoituna palasena omaa psyykeämme, nalle oikeastaan edustaa ihmisen tapaa käsitellä vierasta ja ulkopuolista, toisaalta tarvetta inhimillistää kohtaamansa hyväksyäkseen ja ymmärtääkseen sitä. Toisaalta se on vain mitä se on. Kappale keinokarvaa, plyysiä ja vanua muotoonsa ommeltuna.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Ilai Elias Lehto
on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.
Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.

Kirjoittaja: Ilai Lehto
Mitä tapahtuu kun kuvanveistäjän työhuoneen valtaa vähin äänin pehmoinen nallearmeija? Minkälaista vuoropuhelua tulee käyneeksi pitkäksi venähtäneenä iltana rikkinäisen ompelukoneen ja ojasta ongitun teepannun kanssa? Miksi on välillä äärimmäisen tärkeää unohtaa tekevänsä taidetta?

Asiasanat: #KuvanKevät #Kuvanveisto #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Opiskelijatarina #Opiskelu #Taide