Kovaa/Pehmeää

11.4.2019 0 Tykkää 0 kommenttia

Useimmiten työskennellessä jonkin uuden materiaalin kanssa käy niin että se loppuu kesken ennen aikojaan. En ole koskaan osannut ollut niin pedantti ihminen, että laskisin ennakkoon millilleen mihin matskuvarastoni milloinkin riittävät. Löydetyn tai kierrätysmateriaalin kanssa se harvemmin on edes mahdollista. Monesti kysymys on yksinkertaisesti rahasta – ostan sen verran kuin milloinkin raaskin. On toki raivostuttavaa kun lupaavasti alkanut työnsarka tyssää pakolliseen kauppareissuun, mutta nyt lopputyötä tehdessäni olen ottanut katkokset vastaan tervetulleina taukoina ja tilaisuuksina tuulettaa päätään.

Tällä kertaa työskentelyäni täplittävät lukuisat vierailut kangaskauppaan. Täällä koen usein olevani kaksimetrinen parrakas kummajainen naisoletetulla reviirillä, mutta en anna sen häiritä itseäni. Hypistelen haltioituneena hukkapaloja, joita myydään kilohinnalla isoissa laareissa liikkeen perällä. Tämä on minun karkkikauppani. Niin paljon värejä, tekstuureja, kerroksia, kuvioita. Niin paljon pehmeyttä, ryppyä, laskosta, kimallusta, karvaa. Kaiken kaikkiaan tämä kokonaisvaltainen näppituntuma, hekumallinen mahdollisuuksien kirjo on ehkä johdatellut minut aikoinaan tekstiilien pariin. En ole koskaan ollut erityisen innostunut tai taitava käsitöissä, joten materiaalivalintaani voi hyvällä syyllä pitää kummallisena.

Käsityön, kuvataiteen ja materiaalin suhde liittyy olennaisesti juuri kuvanveistoon. Käsityö on ennen kaikkea oppia siitä, miten asioita valmistetaan ja miten materiaali käyttäytyy. Nämä kaksi ovat myös kuvanveiston ydinkysymyksiä. Jossain kohtaa kuvataide on vähin erin erkaantunut käsityön piiristä, vaikka taiteilijat ovat olleet ja ovat tietyllä tapaa vieläkin puhdasverisiä käsityöläisiä. Käsityö on myös vahvasti sukupuolittunutta tekemistä. Se on jaoteltu työn luonteen, fyysisen vaativuuden ja tietenkin myös materiaalin mukaan perinteisesti joko miesten tai naisten tekemiin käsitöihin. Siihen liittyy myös oman elämäni yksi ensimmäisistä tietoisista valinnoista tehdä toisin. Vaikka en ehkä kokenut ala-asteella tekstiilikäsityön valitsemista ns. teknisen työn sijaan radikaalina, tiedostin kyllä tekeväni päinvastoin kuin kaikki muut luokkani pojat.

Olen usein aistinut kuvanveiston kantavan harteillaan samaa nimeämätöntä, kaksijakoista käsityön ja materiaalisuuden perintöä. Sen voi ajatella sukupuolten sijaan myös jaotteluna kovaan ja pehmeään. Kaikki painava, vakava, järkähtämätön, kova ja arvokas on (miehekäs) osa perinteisen kuvanveiston materiaalien kaanonia. Puu, kivi, metallit, pehmeämpinä vaihtoehtoina kipsi ja savi. Minkä tahansa aineen kovuus on tietenkin aina suhteellista, mutta joukosta poissa ovat olleet ainakin perinteiset (naisten) tekstiilikäsityömateriaalit. Kaikki pörröinen, kevyt, hauska, pehmeä, värikäs ja kimmoisa sai odottaa aikansa ennen astumistaan kuvanveiston piiriin.

Dokumentissa Minä, Kusama (Kusama: Infinity, 2018) Yayoi Kusama väittää keksineensä pehmeät veistokset (soft sculptures) ennen muita aikalaisiaan (eli amerikkalaisia avantgardistisia miestaiteilijoita 60-luvun New Yorkissa). Dokumentti esittää etenkin Claes Oldenburgin siirtäneen Kusaman näyttelyssä näkemänsä pehmeiden, ommeltujen ja täytettyjen pötkylöiden valtaaman nojatuolin (Accumulation No. 1, 1962) suoraan samassa galleriassa esitettyyn läpimurtoteokseensa Soft Calendar for the Month of August 1962 (1962). Dokumenttiin haastateltu kuraattori kuvailee pehmeitä veistoksia epämaskuliinisiksi ja pitää epätodennäköisenä, että Oldenburg olisi siirtynyt tekemään niitä ilman Kusaman myötävaikutusta. Kusaman nykyisen megatähteyden takia on vaikea arvioida miten haitallinen hänen uralleen edellämainittu tapaus on ollut, mutta itselleni tarina siitä miten miestaiteilija on onnistuneesti ratsastanut rodullistetun ja toiseutetun naistaiteilijan idealla kuuluisuuteen ei kuulosta kaukaa haetulta vaan ehkä jopa tyypilliseltä.

Näkisin kuitenkin, että pehmeitä veistoksia tuskin kukaan on erikseen keksinyt, vaan ne ovat kuitenkin aina olleet läsnä keskuudessamme arkisissa, lohduttavissa ja kosketeltavissa muodoissaan. Ne asuvat tyynyinä sängyissä ja sohvannurkissa, karvalankamattojen pinnassa, pehmoleluina lastenhuoneessa ja untuvatakkeina ullakolla. Meidän hauraat kehomme kaipaavat pehmeitä asioita ympärilleen. Kaikki minkä taide esittelee uutena on kuitenkin vain heijastuspintaa sille mikä jo löytyy ympäriltämme, ihmisyydestämme tai historiastamme – se käy vain läpi monimutkaisen merkitysten rakentumisketjun tullakseen taiteeksi, esineeksi, asiaksi tai ajatukseksi.

Ilai Elias Lehto
on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.
Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään opinnäytteen parissa ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.

Kirjoittaja: Ilai Lehto
Mitä tapahtuu kun kuvanveistäjän työhuoneen valtaa vähin äänin pehmoinen nallearmeija? Minkälaista vuoropuhelua tulee käyneeksi pitkäksi venähtäneenä iltana rikkinäisen ompelukoneen ja ojasta ongitun teepannun kanssa? Miksi on välillä äärimmäisen tärkeää unohtaa tekevänsä taidetta?

Asiasanat: #KuvanKevät #Kuvanveisto #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Opinnäyte #Opiskelijatarina #Taide #Taideyliopisto