Kuka kantaa vastuun?

9.3.2018 0 Tykkää 0 kommenttia

Keskustelu maahanmuuttopolitiikasta on viime viikkojen aikana käynyt jälleen kiivaana. Kritiikkiä ovat aiheuttaneet erityisesti Maahanmuuttoviraston viimeisimmät palautuspäätökset. Kansainvälisen arvostelun saattelemana Suomi palauttaa yhä enemmän ihmisiä maihin, joissa ei ole turvallista asua. Esimerkiksi Kansallisteatterin kiertuenäyttämön ja ArtsEqualin Toinen koti –esityksen taiteilijoita Suomi on kohdellut varsin tylysti. Vastuuta päätöksistä pallotellaan. Maahanmuuttovirasto osoittaa syyttävällä sormella poliittisia päättäjiä, kun taas sisäministeriö toteaa, ettei se, mitä palautetuille tapahtuu, ole heidän ”intresseissään” (ks. HS 20.2.2018). Samaan hengenvetoon pohditaan keinoja maahanmuuttajien kotouttamiseen ja pyritään estämään negatiivisten lieveilmiöiden, kuten radikalisoitumisen, syntymistä. Ei tarvitse olla nero huomatakseen, että näillä asioilla on yhteys. Milloin ihminen kokee kuuluvansa joukkoon? Entä mikä on Suomen kaltaisen länsimaisen oikeus- ja hyvinvointivaltion eettinen vastuu maahanmuuttajiin liittyvissä päätöksissä?

Keskustelun aikana olen usein pohtinut asiaa oman tutkimuskohteeni, amerikansuomalaisten siirtolaisten, kannalta. Usein unohtuu, että suomalaisetkin ovat olleet vastaavassa tilanteessa, monet heistä myös radikalisoituneet vallitsevien olosuhteiden seurauksena. Vaikka yhteiskunnallinen tilanne oli siirtolaisuuden huippuvuosina 1900-luvun vaihteessa monin tavoin erilainen kuin nykyisin, yhtäläisyyksiä on kuitenkin löydettävissä.

Siirtolaisuuden keskeiset syyt olivat lama- ja katovuosien aiheuttama työttömyys sekä väestönkasvu. Taustalla oli myös poliittisia syitä. Venäjän armeijan kutsunnat sekä suurlakon (1905), Viaporin kapinan (1906) ja Suomen sisällissodan (1918) aiheuttama poliittisen tilanteen kiristyminen pakotti erityisesti työväenliikkeen edustajia Atlantin taakse paremman ja turvallisemman elämän toivossa.

Suurin osa lähtijöistä oli työläistaustaisia, 15–25-vuotiaita nuoria miehiä, jotka päätyivät raskaisiin töihin kaivoksiin, metsätöihin ja tehtaisiin. Puitteet olivat usein kehnot, mikä ajoi suuren joukon suomalaisia puolustamaan oikeuksiaan. Toistuvien kaivosonnettomuuksien ja työläisten epätasa-arvoisen aseman seurauksena suomalaiset työläiset osallistuivat mielenosoituksiin ja lakkoliikehdintään. Huonon kohtelun vuoksi yhä useamman aatteellinen koti löytyi anarko-syndikalistisen IWW:n (Industrial Workers of the World) tai kommunistien riveistä.

Ongelmia aiheutti myös kielitaidon puute. Suomalaiset oppivat englanninkielen suhteellisen hitaasti, mikä vaikeutti sopeutumista amerikkalaiseen yhteiskuntaan. IWW:n kaltaisissa ääriliikkeissä tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä yhteinen aate sitoi jäsenet toisiinsa kielitaidosta riippumatta. Yhteisöllisyyttä edistettiin musiikilla, jolla oli IWW:n toiminnassa keskeinen ideologinen tehtävä. Työläisten tukala tilanne synnytti omat laulunsa, joiden välityksellä tapahtumien räjähdysherkkyys on helppo aistia. 

Lähtijöiden joukossa oli myös taiteilijoita, joista osa joutui pakenemaan Suomesta poliittisen ilmapiirin kiristyessä. Venäjän vallankumouksen jälkeen heidän olonsa kävi tukalaksi myös Yhdysvalloissa. ”Punaisten” kohtaama suoranainen vaino ja 1920-luvulla kiristyneet siirtolaislait ajoivat monet etsimään muita mahdollisuuksia. Varteenotettavana vaihtoehtona oli Neuvosto-Karjala, työläisten luvattu maa, josta alkoi kiertää huhuja sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Lähtijöiden joukossa oli muusikoita ja näyttelijöitä – tavallisesti joko IWW:n tai kommunistisen puolueen jäseniä – jotka suuntasivat Petroskoihin perustamaan suomalaista teatteria. Stalinin joukkovainoissa 1930-luvun lopulla monet heistä tuomittiin vakoojina, vain harva selvisi hengissä.

***

Aikakaudesta riippumatta turvattomuuden tunne, epätasa-arvo ja vähättely ovat ajaneet maahanmuuttajia tilanteeseen, jossa ollaan valmiita hyväksymään sellaisia äärimmäisiäkin mielipiteitä, jotka aikaisemmin ovat tuntuneet vierailta. Etenkin nuoret maahanmuuttajat tarvitsevat uudessa ympäristössä arvostusta ja toivoa tulevaisuuteen, kun elämän perusrakenteet ovat monen kohdalla murtuneet.

Tarvitsemme selkeämpiä sääntöjä maahanmuuttopolitiikkaamme. Toimivien käytäntöjen tuottaminen saattaa viedä aikaa, mutta selvää kuitenkin on, että sillä välin meillä on varaa olla lähettämättä ihmisiä takaisin alueille, joissa heidän henkensä ovat uhattuina. Meidän on kannettava vastuu.

Kirjoittajasta:
Saijaleena Rantanen työskentelee tutkijatohtorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hänen tämänhetkinen tutkimusprojektinsa käsittelee amerikansuomalaisten siirtolaisten musiikkikulttuuria Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.