Maalaus ja Tila

15.12.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Yhteistä leikkiä tyhjässä galleria SICissä. Kaksi viikkoa teosten sananvaihtoa ja eläväistä vuoropuhelua taiteilijoiden kesken.

Otin osaa Laura Wesamaan kurssille Maalaus ja tila -kurssille alunperin siksi, että sillä olin niin söpö lisäotsikko. Metaphysical interior with biscuits. Se kutkutti juuri sopivalla tavalla mielikuvitusta ja jotenkin myös makuhermoja. Toinen syy oli tietysti halu päästä kuikuilemaan muille osastoille, vaikka maalaus lähtökohtana tuntuukin omalla kohdallani taaksejääneeltä elämältä. Jännitti kerrassaan vastaanotto maalareiden maailmaan. Mutta kaikkien esiteltyä työskentelyään aloin pikkuhiljaa tuntea oloni kodikkaaksi, etenkin kun muut yksitellen tulivat estoitta fiilistelemään huovutusvillaani. Niitä jämiä aiemmista teoksista työhuoneelta, jotka päätin hyödyntää kurssin puitteissa työskentelyyn. Kun paljastui, että pääsisimme ihan oikeaan galleriatilaan eli SICiin Kannelmäessä kokeilemaan käytännössä maalausten (ja minun kohdallani ihan kaiken muun) reagoimista tilallisuuteen, aloin sisäisesti hihkua. Näin pandemian paineessa ja kaiken peruuntumiseen varautuneena tuntui ihan käsittämättömältä luksukselta päästä reiluksi viikoksi leikkimään muiden kurssin opiskelijoiden kanssa oikeaan tilaan, oikeiden materiaalien parissa. Ja antoisa kokemus se kieltämättä olikin, seurailla toisten muuntuvia prosesseja ja testailla itsenäisesti omien materiaalien ja idearaakileitten tehoa suoraan avarassa tyhjässä tilassa. Saimme käyttöömme parhaan mahdollisen paletin ja täyden vapauden itsenäisesti tutkailla tilan piirteitä ja ominaisluonnetta.

Kannelmäki tuntui miljöönä eksoottiselta, ihan oikealta irtiotolta arjesta. IKEA-kassien kanssa lähijunassa suhatessa ja avainta kädestä toiseen kierrätettäessä arkirutiinit murtuivat, eivätkä etäkoulun täyttämät päivät enää hiertäneet niskassa. Jokainen päivä gallerialla oli yllätyksellinen, sillä sen sisäinen maisema eli ja palikat muuttuivat koko ajan. Olin pitkästä aikaa oikeasti innostunut päivittäin lähtemään liikkeelle ja ennen kaikkea tätä tunnetta ruokkivat muut kurssilaiset, kanssataiteilijat, joiden läsnäolossa tiivistyi tekemisen ja kokeilemisen riemuja. Teoksen alkuja ja tilallisia koekappaleita syntyi ja purkaantui pitkin viikkoa ja sitä oli suorastaan hekumallista seurata. Etenkin Kaija Hinkulan avaruudelliset pleksipalaset, jotka siellä täällä sytyttivät gallerian hämärtyvät nurkat henkiin ja Kaisla Kyyhkysen villi työtahti (joka välillä muistutti tanssia) ja alati muuntuva maalausnurkkausinstallaatio piirtyivät vahvoina mieleen. Ennen kaikkea oli ilo nähdä erilaisten tekijöiden kädenjälkeä samassa tilassa, nähdä miten kaikkien omat visiot saapuivat kontrolloimattomasti tilaan ja synnyttivät jotakin uutta. Vuoropuhelua. Energia, mikä syntyi työskentelystä oli silminnähtävää, eikä siis ollut ihme, että lopputulos oli kuin olikin oikea näyttely. Sääli vain, ettei sitä voinut avata ulkomaailmalle.

Niin paljon oivalluksia mahtui viikon aikajanalle ja myös paikallisuus näkyi työskentelyssä, esim. retkenä Aino-kirpputorille, josta Eeva Lietonen löysi maagisen kuolemattoman sienen (Lingzhi eli lakkakääpä) ja minä ostin tyynyjä huomioliivien täytteeksi. SICin tuulikaappi sai uudet vaatteet räikeästä oranssista ja neonkeltaisesta ja hehkui myös ulos galleriasta joulukuiseen Länsi-Helsingin pimenevään iltaan. Omat villaisen pehmeät levyni viihtyivät lämmittämässä ruhjuisia lattioita, työntyivät putkiin ja kaappeihin ja kiipeilivät kattopalkkeihin. Kaiken kaikkiaan perjantain kritiikissä saattoi todeta galleriatilassa tapahtuneen pienimuotoisia ihmeitä (tai ehkä ihmeellisyyksiä) siellä täällä, eikä ollut todellakaan itsestään selvää (ainakaan minulle) että kysymys oli nimenomaan maalaustaiteen kurssista. Niin monimuotoisia olivat installaatiot, jotka risteilivät maalauksen kentän lisäksi ainakin taidegrafiikan, tekstiilitaiteen ja ready maden maailmaan. Iloittelevan ja seurallisen ripustusviikon jälkeen oli suorastaan syntistä riisua SIC takaisin neitseelliseen asuunsa, poistaa kaikki hienot spontaanit teoskokonaisuudet ja niiden synnyttämä ajatuksien risteymät ja kerrostumat ja pakata ne takaisin IKEA-kasseihin ja työhuoneen nurkkaan. Kyseessä oli lopulta itselleni kiistatta taiteellisesti inspiroivin viikko koko syyslukukaudella. Todistettua tuli ainakin miten merkittävässä roolissa tilallinen työskentely on itselleni ja miten paljon voi saada irti rinnakkain tekemisestä ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä valmista. Tämän rupeaman myötä todellakin haluaisin nähdä nämä tyypit uudestaan, pystyttämässä jossain muualla yhtä spontaania ja leikittelevää kokonaisuutta, jota ei paina kuratoimisen vaikeus, instituutioiden ankeus tai ajallisen valmiiksi tulemisen paineet.

• Ilai Elias Lehto

^{Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän ei halua tehdä yhteisötaidetta, mutta haluaisi yhteisön jossa tehdä taidetta.}

---