Matka kohti diplomikonserttia

11.4.2022 0 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

Orkesterinjohdon opiskelijamme Aliisa Neige Barriére pohtii diplomikonserttiinsa valmistautumista ja sen ohjelmiston yksityiskohtia.

Diplomikonsertin ohjelmasuunnittelu on mahdollisuus miettiä sulkeutuvaa elämän kappaletta, ajatella elämän kaarta siihen pisteeseen asti. Olen ollut erittäin onnekas; opiskeluni ovat antaneet minulle mahdollisuuden matkustaa. Aloitin opintoni Pariisissa, jossa vartuin aikuiseksi, muutin sitten New Yorkiin neljäksi vuodeksi, josta jatkoin edelleen neljäksi vuodeksi Osloon ennen päätymistäni tänne Helsinkiin. Jokainen uusi askel muutti ja rikasti minua muusikkona, ihmisenä. Uuteen paikkaan muuttaminen opettaa paljon myötätunnosta. Silloin tarkkaillaan uutta kulttuuria, ihmisten tapaa elää, opitaan tapoja kuulua joukkoon kadottamatta itseään. Lopulta se kuka olemme, on monien vaikutteiden ja asioiden summa; kasvatuksen ja koulutuksen, jos on ollut onnea saada sellainen. Ympäristömme opettaa meille aina jotakin uutta. Tämän konsertin ohjelmisto on oodi kaikille paikoille, joissa olen opiskellut, mutta myös kaikille niille ihmisille, ketkä olen tavannut tällä polulla. Heille, jotka osallistuivat elämääni, ja jotka ovat tehneet minusta sen ihmisen ja muusikon, joka olen tänään. Näitä kaikkia kappaleita yhdistää harvinaisen laaja tunne- ja väriskaala. Kaikki kolme säveltäjää hyödyntävät sointivärejä orkestroinnissaan persoonallisesti ja tunnistettavasti, ja yhdessä esittävät sinfoniaorkesterin erilaiset mahdollisuudet kaikessa laajuudessaan. Kaikkien näiden teosten huipennukset antavat mielikuvan melko romantisoidusta, suuresta orkesterista – silti, nämä säveltäjät näyttävät myös kirjon toisen puolen, etsivät orkesterista intiimiä sointia ja herkkyyttä, jota haluan myös tuoda esille.

Jokainen tämän ohjelman teos on lähellä sydäntäni ja minulle rakas, ja liittyy elämäni eri vaiheeseen. Teoksia valitessani, mielessäni olivat kuitenkin myös puhtaasti musiikilliset, harmoniset siirtymät, samoin kuin toiveikkaat ajatukset klassisen konsertin rituaalien uudistamisesta – tämä on tietenkin ollut ylimääräinen haaste keskellä pandemiaa ja sen tuottamia rajoituksia.

Tämän hetken ahdistus on tuonut esille tärkeyden arvostaa maailmastamme erilaisuutta. Nyt on se hetki juhlistaa kuinka paljon meitä ympäröivät ihmiset tuovat elämäämme. Ja kuinka täydellinen metafora onkaan soittaa tänään näin kansainvälisen orkesterin kanssa, kokoontua yhden tehtävän ympärille: tuoda musiikki eloon, yhdessä.

Samuel Barber: Konsertto viululle ja orkesterille

Olin teini-ikäinen pariisilainen, kun tutustuin Barberin viulukonserttoon. Ihastuin nopeasti tähän uniikkiin teokseen. Minulle oli aivan uutta, että viulukonsertossa voi olla sekä (tyypillisesti) sankarillisia että myös puhtaan haavoittuvia aineksia.

Musiikin hyvin laajana avautuva tunneskaala puhutteli sitä elämäänsä astuvaa nuorta, joka olin. Mikään ei ole tässä musiikissa mustavalkoista: se hengittää moniselitteisiä tunnelmia, jokaista hymyä varjostaa tumma pilvi, mutta kuitenkin toivo ja tahdonvoima ovat jatkuvasti läsnä. Kappaleen orkestrointi on mielestäni myös erittäin kekseliäs; usein (viulu)konsertoissa orkesteriosuus rajoittuu säestäjän rooliin, joka tarjoaa solistille harmonisen tuen ja välisoittoja, jotka antavat hänelle mahdollisuuden aika ajoin hengähtää.

Mutta tässä teoksessa on paljon kamarimusiikillisia hetkiä, joissa viulu ja orkesteri ovat oikeasti vuoropuhelussa. Orkesteri toimii tässä konsertossa myös viulun vahvistimena silloin kun se tarvitsee lisävoimaa, ja se tukee sitä myös luomalla ympäröivää lisäresonanssia.

Samuel Barber (1910-1981) on ehkä kansainvälisesti katsoen Yhdysvaltojen maineikkain säveltäjä 1900-luvulta, vaikkakin vain harvat hänen teoksistaan ovat päässeet vakio-ohjelmistoon. Kun monet hänen säveltäjäkollegat lähestyivät modernismia, Barber kehitti omaa sävelkieltään kauniiden harmonioiden kautta, ja löysi siten persoonallisen musiikillisen kielensä, ennen kuin siirtyi itsekin hieman modernistisempaan tyyliin.

Hän sävelsi viulukonserttonsa vuonna 1939, juuri niihin aikoihin, jolloin hänen sävelkielensä alkoi muuttua – tämä kuuluu selkeästi tässä teoksessa. Kaksi ensimmäistä osaa hän sävelsi Sveitsissä, jonne hän päätti lähteä kesällä säveltämään tilausteostaan. Elokuussa häntä neuvottiin jättämään maa, koska toinen maailmansota oli syttymässä. Barber viimeisteli kappaleen joitakin kuukausia myöhemmin, palattuaan turvallisesti Yhdysvaltoihin.

Konserttoa kuunnellessa tuntuu ilmeiseltä, että tämä ajoitus ja tapahtumat sävellysjaksojen välissä – sodan syttyminen ja sitä pakeneminen -vaikuttivat suuresti Barberin kirjoittaman musiikin luonteeseen. Tämänhetkisessä tilanteessa, ajatellen Ukrainan sotaa, teos on surullisen ajankohtainen. Ensimmäinen osa alkaa upealla avauksella, solisti aloittaa konserton yksin ilman orkesterin esittelyä. Viulua tukee lämmin ja kutsuva sointu, josta puhkeaa etsivä, mutta toiveikas, teema.

Nostalgia on alati läsnä, kun jatkuva etsintä vie meidät toivosta leikkisyyteen ja tuskallisiin hetkiin… mutta nämä vaihtelevat tunnelmat päätyvät aina sankarillisiin korkeuksiin. Uhka häämöttää selkeästi läpi tämän ensimmäisen osan, mutta se loppuu lämpimään ja positiiviseen henkeen.

Toinen osa vie meidät heti synkempään maailmaan, jonka kyseenalaistaa soolo-oboen lyyrinen melodia, joka huojuu toivon ja luopumisen välillä. Viulun sisääntulo, vaikkakin aurinkoinen ja toiveikas, johdattaa meidät kuitenkin suoraan tuskaiseen orkesterituttiin. Viulun ja trumpetin mietteliäs duetto (mielestäni tämän teoksen ydin) tuntuu kertovan, että toivo on menetetty, kunnes improvisatorisluonteinen aihe saa tukea fagotilta, kuin kaikuna, samalla kun viulu toivottomana laskeutuu yhä matalampaan rekisteriin, ikään kuin etsien oikeaa säveltä, saadakseen uuden voimaa antavan sysäyksen jatkaa

Orkesterin jouset elvyttävät tämän voiman, ja oboen melodia osan alusta palautuu kollektiivisena hymninä. Toinen osa loppuu kysymysmerkkiin: sankarimme kohtalo on epäselvä, mutta horisontti siintää synkkänä.

Sitten kolmas osa tulee yllätyksenä. Kun tyylillisesti kaksi ensimmäistä osaa ovat monessa mielessä samankaltaisia, kolmas osa erottuu niistä hyvin selkeästi. Yhtäkkiä ollaan keskellä taistelua pyörremyrskymäisen viuluosuuden ja orkesterin kesken, joka yrittää häiritä viulun etenemistä.

Soolostemman virtuositeetti saa musiikin heilahtelemaan jääräpäisen päättäväisyyden ja leikkivän kiusoittelun välillä. Erityisesti tässä hyvin lyhyessä osassa kuulemme selvästi ituja modernistisesta sävelkielestä, varsinkin puupuhaltimissa – ehkäpä ironisia kaikuja Stravinskin maailmasta.

Orkesteri on hetkeksi voitettu, kun jouset tarttuvat viulun virtuoosiseen avaukseen ennen viimeistä sotaisaa episodia -vasket julistavat teoksen lopun olevan lähellä ja viulu nousee esiin taistelun voittajana.

Louise Farrenc: Sinfonia nro 2

Huomasin varhain musiikkia opiskellessani, kuinka vähän naisten säveltämää orkesterimusiikkia tunsin – en lähes mitään. Nopeasti eteeni osui Louise Farrencin musiikki ja se vei minut sanattomaksi. Miksen ollut koskaan aikaisemmin kuullut tätä musiikkia? Miksei häntä oltu koskaan mainittu yhdessäkään musiikinhistorian kirjassa, erityisesti Ranskassa? Monien pianokappaleiden ja kamarimusiikin lisäksi hän sävelsi kolme sinfoniaa ja kaksi orkesteri-alkusoittoa, ja kaikki tämä upea musiikki on löydetty vasta nyt!

Louise Farrenc, os. Dumont (1804-1875) syntyi pariisilaiseen taiteilijaperheeseen, joka oli usean sukupolven ajan toiminut Ranskan hovin kuvanveistäjinä ja maalareina. Farrencin perhe kannusti häntä musiikkiopintoihin, ja rohkaisi hänen intoaan pianonsoittoon ja säveltämiseen ammattilaiseksi asti. Ajalle vielä edellistäkin epätavallisempaa oli, että myöhemmin hänen huilistimiehensä Aristide Farrenc tuki hänen säveltämistään ja perusti Éditions Farrenc musiikkikustantamon julkaisemaan ja jakamaan vaimonsa musiikkia. Hänen pianoetydinsä levisivät laajasti kuuluisille säveltäjille ja pianisteille kuten Robert Schumann, Hector Berlioz, Joseph Joachim, Johann Nepomuk Hummel, ja hänen oma sävellyksen opettajansa Anton Reicha. Näiltä kaikilta hän sai ihailua ja kannustusta.

Vuonna 1842 Louise Farrenc valittiin ensimmäisenä naisena vakituiseksi pianonsoiton professoriksi Pariisin konservatorioon. Hän pysyi tässä virassa yli 30 vuotta, melkein kuolemaansa asti. Hänen musiikkiansa soitettiin ja ylistettiin sekä Ranskassa että muualla Euroopassa. Hänen sävellystyönsä kuitenkin väheni hänen pianisti- ja säveltäjätyttärensä Victorine Farrencin kuoleman jälkeen. Farrencin kuoltua tietosanakirjassa hänen ammateikseen mainittiin ‘säveltäjä ja pianonsoiton professori’. Ihmeellisesti kuitenkin 8 vuotta kuoleman jälkeen säveltäjän ammatti oli poistettu kirjasta. Miksi? Kun kuuntelen ja soitan hänen musiikkiaan, mietin sitä yhä. Tämä musiikki on täynnä elämää, värejä ja draamaa. Ollakseen varhaista romantiikan ajan musiikkia se on muodoltaan melko klassista, ja silti motiiviset ajatukset ja harmonia ovat yllättäviä ja tuoreita.

Kun kuulin näitä teoksia ensi kertaa, lupasin itselleni, että mahdollisuuden tullen haluan niitä esittää. Olen todella iloinen nähdessäni Farrencin musiikkia nyt enemmän konserttiohjelmissa. Arkistotietojen mukaan toinen sinfonia kantaesitettiin vuonna 1845 Pariisin konservatoriossa. Konsertin oli järjestänyt Farrencin perhe. Ranskassa 1800-luvun puolivälissä ooppera oli johtava laji, ja sinfonioiden säveltämistä pidettiin ehkä vanhentuneena. Mutta yleisö ja arvostelijat ottivat teoksen lämpimästi vastaan. Sinfonian ensimmäinen osa alkaa, melko tyypillisesti myöhäisklassiselle tai varhaisromanttiselle sinfonialle, leveällä hitaalla avauksella.

Teoksen tyylistä voi aistia kaikuja klassisesta Sturm und Drang (’myrsky ja kiihko’) – liikkeestä. Myrskyisä alku todellakin, johtaa meidät levottomaan Allegroon. Kaksi teemaa vuorottelee, kirpeä ensimmäinen teema, josta kehittyy sankarillinen aihe, ja sitten perinteinen kevyempi ja laulava sivuteema, joka maalautuu pastoraalisävyin, ennen kuin palaamme alkuperäiseen sankariaiheeseen. Näitä kahta teemaa kehitellään läpi ensimmäisen osan harmonisesti taivutellen ja dynamiikka ja erilaiset fraasirakenteet tuovat yllätyksiä haastamalla odotuksiamme.

Toinen osa alkaa odottamattomasti yksin patarummulla. Koska soitinta käytetään useimmiten painottamaan kahta klassisen musiikin pilaria – toonikaa ja dominanttia – tämä aloitus antaa soittimelle uudenlaisen, melodisen roolin. Farrencin tapa käyttää patarumpua onkin erittäin dramaattinen, ja erityinen osa hänen orkestrointiansa. Hän ei käytä soitinta vain edellä mainitulla perinteisellä tavalla, mutta myös värinä, joka tekee sen vuoropuheluista huikean jännittäviä ja ennustaa ranskalaista impressionismia. Tämä osa koostuu teemasta ja sen variaatioista. Farrenc vie meidät läpi dramaattisen matkan, muuntaen melko yksinkertaisen teeman viulujen leikkisäksi motiiviksi tai sotaisaksi julistukseksi – joka puolestaan vaihtaa dramaattisesti väriä duurista molliin – tai vielä hennoksi puhallinkoraaliksi.

Kolmas osa on, traditiota kunnioittaen, leikillinen scherzo. Sen pääjaksossa esittäytyy ilkikurinen teema, joka johtaa ylevään mutta iloiseen pääteemaan. Välillä etsitään uusia teitä, mutta pääteemaan aina palataan.

Toinen jakso, tai trio, esittelee pastoraaliteeman. Mukana on kuitenkin myös koko ajan veitikkamaisuutta. Kun kuulin tämän osan ensi kertaa mieleeni tuli heti Sibeliuksen Pelleas et Melisande. Se yllättäen kuulosti korvilleni teoksen ‘Pastorale’ ja ‘Entr’acte’-osien yhdistelmältä. Palattuaan lyhyesti scherzoon, trio jatkaa taas energisempänä kiiruhtaakseen meidät osan loppuun.

Sinfonian viimeinen osa alkaa suurella julistuksella. Pian jouset esittelevät leikkisän teeman, kuin kutsuakseen koko orkesterin tähän riemukkaaseen päätösosaan. Puhdas ilo, pastoraalisuus ja leikkisyys ylläpitävät tätä osaa ja kuljettavat kohti fuugaa. Ensimmäisen osan myrskyisyys palaa ja saavuttaa pian katkeamispisteen, joka hajoaa kamarimusiikilliseksi puupuhallinjaksoksi. Siinä klarinetit, fagotti ja huilu kirjailevat lempeän version oboen esittelemästä pääteemasta. Kiihkeä muunnos avauksesta taipuilee alun erilaisiin karaktääreihin. Epäröivä klarinettiduo johdattaa meidät, melkein kuin vahingossa, kohti teoksen yllättävää suurta päätöstä.

Jean Sibelius: Pohjolan tytär

Koska olen viulisti, Sibeliuksen viulukonsertto on aina ollut teos, jota ihailin, ja jota toivoin jonakin päivänä itsekin soittavani. Myöhemmin löysin hänen kappaleensa viululle ja pianolle, joita kuulee liian harvoin, ja jotka myös ovat lähellä sydäntäni. Mutta vaikka olin sitä usein kuullut, löysin vasta myöhemmin oma suhteeni hänen sinfoniseen musiikkiinsa. Olin juuri muuttanut New Yorkiin, kun eteeni sattui Paavo Berglundin ja Euroopan Kamariorkesterin levytys Sibeliuksen sinfonioista.

Ensimmäinen – ja sattumoisin ehkä paras kun haluaa päästä sisään Sibeliuksen orkesterimusiikkiin – jonka kuuntelin, oli toinen sinfonia. Olin kuin transsissa musiikista. Saapuminen finaaliin on huumaava musiikillinen hetki, joka vie mukanaan. Ymmärsin sillä hetkellä jotakin uutta itsestäni. Edellinen ehkä tarpeettomalta tuntuva anekdootti on merkittävä, koska toinen sinfonia, viulukonsertto ja Pelleas ja Mélisande, jotka mainitsin aiemmin, ovat kaikki teoksia, jotka Sibelius sävelsi juuri ennen Pohjolan tytärtä. Mutta tutustuin tähän teokseen todella vasta viime keväänä toimiessani kapellimestarin assistenttina, ja valmistaessani sitä työtäni varten.

Ihastuin heti valtavasti teokseen, koska minusta tuntui, että siinä oli kaikki: sibeliaaninen melankolia, mutta myös energiaa, upeita teemoja, hieno orkestraatio… niin paljon tapahtuu 12 minuutissa tätä osuvasti kutsuttua ’sinfonista fantasiaa’.

Tässä 1906 sävelletyssä sinfonisessa runossa Väinämöinen on palaamassa kotiin reellään, kun hän katsahtaa taivaalle ja näkee siellä yhden Pohjolan tyttäristä istumassa sateenkaaren reunalla. Tyttö kehrää lankaa yössä loistaen. Väinämöinen on kuin hypnotisoitu tytön kauneudesta, ja kosii häntä. Tyttö vastaa myöntyvänsä, jos Väinämöinen onnistuu tehtävissä, jotka hänelle annetaan. Onnistuttuaan kahdessa ensimmäisessä hän epäonnistuu viimeisessä: tehdä vene Pohjolan tyttären kehräävästä rukista. Lannistettuna hän luopuu ja jatkaa matkaansa. Sävellys alkaa yöllä, jota Sibelius kuvailee pitkällä soinnulla matalassa rekisterissä. Soolosello vaeltelee soinnun sävelillä: vanha Väinämöinen on aloittelemassa kotimatkaansa.

Vähitellen musiikki nopeutuu ja soittimet yhtyvät siihen yksitellen nyt kun sankari on päässyt luottavaisesti matkantekoon. Hänen kuvauksensa keskeytyy harpun sisääntuloon, Pohjolan tyttären maagiseen ilmestymiseen. Yhä kiihkeämmin toistuvat, vaativat fraasit kuvaavat Väinämöisen pyyntöjä tyttären laskeutumiseksi hänen luokseen. Tytön naurua Väinämöiselle kuvaa huilun, oboen ja klarinetin kimeä ääni, ja hän kertoo Väinämöiselle tehtävistä. Väinämöinen innostuu, tekee kaksi tehtävää, luulee jo saaneensa tytön omakseen, ja tyttö nauraa jälleen, tällä kertaa vielä kovempaa, kertoessaan kolmannesta tehtävästä. Väinämöinen ryhtyy taas sankarilliseen työhön, jota kiireiset jouset kuvaavat, ja kun vaskien kutsut jo enteilevät hänen voittoaan, musiikki hidastuu ikään kuin nautiskellakseen jo voitosta. Mitä todella tapahtui, sen me jo tiedämme: sankari epäonnistui. Korkeampien jousten viimeisen intohimoisen, anovan eleen jälkeen hänen on pakko luopua. Orkesteritekstuuri ohenee Väinämöisen lähtiessä, ja palaamme tummaan yöhön.

– – – – –

Konsertti päättyy norjalaiseen kansansävelmään, vanhaan reinlenderiin Sønndalasta. Sain ystävällisesti luvan Danish String Quartetilta käyttää heidän sovitustaan kansanlaulusta tämän uuden orkestraation pohjana. Kvartetin sovitus löytyy Woodworks-kokoelmastaan.

Aliisa Neige Barrière, maaliskuussa 2022

Teksti julkaistiin alun perin Aliisa Neige Barriéren diplomikonsertin Maailma meissä käsiohjelmassa. Konsertti järjestettiin Helsingin Musiikkitalon konserttisalissa 20.3.2022. Neige Barriére johti konsertissa Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteria.