Miten oppia uudelleen taide?

28.1.2022 2 0 kommenttia

Taidehistorian ja -teorian professori Anita Seppä pohtii länsimaisen kaanonin ja esteettisten arvojen valtaa itsessään ja ikuista uudelleen oppimisen vaatimusta.

Luin joululomalla saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaanin Mennä, meni, mennyt (2019). Kertomuksen punaisella viivalla horjahtelee eteenpäin ikääntyvä itäsaksalainen professori, jonka maailmankuva murtuu, kun hän törmää eläkkeelle jäätyään ”pakolaisongelmaan”. Piintyneiden kulttuuristen ihanteidensa ja tapojensa rajaama Richard rakastaa palavasti klassista musiikkia ja kirjallisuutta. Hän osaa siteerata ulkomuistista pitkiä pätkiä Odysseusta ja kykenee väittelemään Ovidiuksen Muodonmuutoksen merkitystasojen tulkinnoista vaikka unissaan.

Tyhjennettyään työhuoneensa yliopistolla Richard on kuitenkin hukassa uutta sijoituspaikkaa etsivien kirjojensa, paperikasojensa ja artikkelikopioidensa keskellä – tajutessaan, että hänen henkilökohtaista maailmaansa koossa pitävät merkitykselliset punokset katoavat, kun häntä ei enää ole. Kotimaansa, työnsä ja vaimonsa peräkanaa menettäneen emerituksen sielunelämä kumisee jättikokoista merkitysten sukkapakoa, joka uhkaa mitätöidä kokonaan hänen elämäänsä koossa pitävät suuret kertomukset.

Ongelmaa pohtiessaan Jenny Erpenbeck tulee sanallistaneeksi romaanitaiteen keinoin kysymyksen, josta on tullut päivänpolttava myös taiteessa ja tutkimuksessa: Onko merkityksillä massa?

Viime vuosina Suomessakin voimistunut dekolonisoiva ja antirasistinen liikehdintä kiinnittää hieman erilaisin painotuksin huomiota samaan kysymykseen. Esteettisten arvojen liittäminen tiettyyn massaan – esimerkiksi eurooppalaisen taiteen kanonisoimiin ”korkeisiin” taideteoksiin tai valkoisten miesten laatimaan taidefilosofiaan ja -historiaan – on aina operaatio vallassa, joka ylläpitää tiettyjä historiallisesti erityisiä tapoja ajatella, toimia ja jakaa valtaa. Kuten kaikki tietovalta, tämä valta sulkee ulkopuolelleen paitsi valtaisan määrän ihmiskuntaa, myös vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää ja kokea taide.

Kun ajankohtainen taiteentutkimus pysähtyy tarkastelemaan omia arvojaan ja toimintatapojaan tällaisesta näkökulmasta, jokainen käsitteellistämisen akti ja arvokkaaksi nimetty massa – modernin ja primitiivisen taiteen kaanonit, tavat tehdä taidetta, taideinstituutiota koossa pitävä asiantuntijavalta, jne. – politisoituvat, paljastuvat tietovallan ilmentymiksi, jotka ovat kaikkea muuta kuin viattomia tai luonnollisia.

Erpenbeckin romaanin päähenkilö Richard on siinä mielessä onnekas, että hän ehtii vielä eläkeiässä kokea tiedollisen maanjäristyksen ja murtautua ulos kolonialistisen tietovallan tornihuoneistosta. Orastava ystävyys berliiniläisessä pakolaiskeskuksessa asuvien nuorten afrikkalaisten kanssa saa hänet tajuamaan, että suuret kertomukset, joiden varassa hän on vuosikymmenet opettanut ja tutkinut, ovat totuusarvoltaan rajallisia ja usein myös todellisuutta vääristäviä.

Tutkaillessaan Richardin sielunelämän syvimpiä solmuja, Erpenbeck näkee tämän:

Richard oli ollut eläkkeellä vasta muutaman viikon, ja hän oli toki tiennyt tuona marraskuun päivänä lukemansa asiat jo lähes koko elämänsä ajan, mutta vasta tänään hänen tajuntaansa sujahtanut pieni lisätieto saa kaiken loksahtamaan uuteen, erilaiseen järjestykseen. Kuinka usein onkaan vielä opittava uudestaan se, minkä jo tietää, ja oivallettava se aina vaan uudestaan ja uudestaan, kuinka monet peitteet on revittävä pois ennen kuin on todella ymmärtänyt asiat ytimiään myöten? Riittääkö siihen edes yksi ihmisikä? Hänen – tai jonkun toisen?” (Mennä, meni, mennyt, s.213.)

Seuraa tunnustusten vuoro.

Erpenbeckin romaani osui minuun kuin kanuuna.

Minä olen Richard.

Keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu, murtunut tiedollinen subjekti, joka etsii uudenlaisia tapoja ajatella, puhua ja kirjoittaa. Modernien ihmistieteiden ja taiteen maakuntakeskeiseen (vrt. Dipesh Chakrabarty), rasistiseen ja seksistiseen historiaan syväupotettu ”korkea” asiantuntija, jonka koulutuksesta on puuttunut ei-valkoisten ei-eurooppalaisten ja pääsääntöisesti ei-miesten – ihmiskunnan enemmistön – ääni. Myöhäisherännyt, joka on hiljaisesti kiitollinen uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta. Jakautunut persoona, jonka sielunelämän länsimaalainen taide ja filosofia on yhtäaikaisesti jalostanut ja pelastanut, ja lopulta ajanut työlään kivijalan uudelleenperustamisen tehtävän pariin.

Matkaan iltaisin – jo ties monettako vuotta – sohvalla maaten muinaisessa Afrikassa, Lähi-Idässä ja Aasiassa, etsimässä uudelleen eurooppalaisen sivistyskertomuksen juuria. Naaraan mukanani kulkevia tiedonarkistoja eri ilmansuunnista löytääkseni asioita, joita en usein edes tiedä etsiväni. Kahlaan läpi dekolonisoivaa kulttuurin- ja historiantutkimusta, intersektionaalista feminismiä, poliittisen aktivismin menneitä ja nykyisiä manifestaatioita. Kuuntelen maailmankaikkeuden kohinaa ympärilläni ja sisälläni, enkä lakkaa ihmettelemästä, mitä kaikkea ohitseni on mennyt, mitä menee ja mitä kenties on kohdalle tulossa.

Joskus tätä nykyä saattaa käydä niinkin, että kuulen itseni sanovan teoreettisia välttämättömyyksiä kyselevälle opiskelijalle, että taiteilija voi halutessaan vetää länsimaalaisen taideteorian kaanonin vessanpöntöstä alas – kunhan hän ensin osoittaa tuntevansa riittävän monimuotoisesti sen ydinväitteet sekä poliittiset, esteettiset ja moraaliset ongelmat. (Huomannette, että pidän tästä sentään yhä tiukasti kiinni.)

Olen vakuuttunut siitä, että jokaisen taiteen asiantuntijan ja erityisosaajan tulisi uskaltaa altistua aiempaakin rohkeammin taidekentän ulkopuolelta tuleville tartunnoille. Tutkia mieli avoinna ei-eurooppalaisia käsitejärjestelmiä, taideperinteitä, estetiikkoja ja kosmologioita. Kuunnella tarkkaavaisesti ei-akateemisesti koulutettuja ihmisiä, nuoria, lapsia, puita, mehiläisiä ja pilviä. On myös elintärkeää lakata pelkäämästä, että taiteemme ja tutkimuksemme eivät ole riittävästi kaanonin mukaisia tai myyviä. Kysyä loputtomasti, millainen liekki juuri minua ajaa ja miten parhaiten toteutan sitä omassa elämässäni ja ammatillisessa toiminnassani.

Taideyliopisto on Suomen ainoana vapaan taiteen yliopistona sitoutunut toteuttamaan rohkeita ja radikaaleja päämääriä, joiden perimmäinen tavoite on sekä yksilön elämää rikastuttava että yhteiskunnallinen. Vapaa taide ja tiede ovat puolestaan lakkaamattomassa liikkeessä olevia junavaunuja, joilla ei ole yhtä ainoaa alku- ja pääteasemaa. Ken kyytiin astuu, saa elää loputtoman seikkailun.

Erpenbeckin kuvaama Richard saa tästä oivalluksesta kiinni vasta kun eläkeiän mukanaan tuoma vapaa-aika johtaa hänet uusien ihmisten ja maailmoiden äärelle.

Meille sama mahdollisuus näyttäytyy toivoakseni jo aiemmin. Jokainen luokkahuone, tutkijatiimi ja henkilöstökokous on tästä näkökulmasta ajankohtaisen todellisuuden mahdollisuuksien ja haasteiden läpäisemä minikosmos, jossa kaikenlainen uudelleenoppiminen voi joka hetki alkaa.

Kirjoittaja

Anita Seppä on taidehistorian ja -teorian professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Blogiteksti on julkaistu alun perin osana OlenAntirasisti-kampanjaa, jossa Taideyliopisto on mukana.

Anna palautetta!

Oletko Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella. Jos et ole vielä tilaaja, voit tilata uutiskirjeen täällä.

Tutustu myös näihin

Tutustu tarkemmin yhdenvertaisuuden edistämisen tavoitteisiin ja toimenpiteisiin

Lue yhteisömme jäsenten puheenvuoroja antirasismista:

Puheenvuoroja taiteesta ja yhteiskunnasta

Tässä blogissa yhteisömme jäsenet nostavat esiin ajankohtaisia aiheita taidekentältä ja yhteiskunnasta.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia