← Takaisin blogiin

Unelma ruskeasta työryhmästä

Unelma vapaudesta valkoisten rakenteiden sisällä, mikä auttaisi meitä saamaan energiaa pikemminkin kuin käyttämään sitä vaatimuksiin ja epäkohtien sanoittamiseen. Unelma ympäristöstä, jossa kokemuksiamme ymmärrettäisiin paremmin ja ne otettaisiin herkemmin huomioon. Unelma yhteisöstä, projektista ja tilasta, mihin voisimme kutsua muita kaltaisiamme Taideyliopistosta.

Ryhmä opiskelijoita poseeraa kameraan.
Työryhmä Sofia Charifi, Michelle Orenius, Lari Silva, Francis Machado, Bruno Zambrano ja Ramina Habibollah. Kuvaaja: Aya Brace.

Memos oli Sofia Charifin ja Bruno Zambranon tanssitaiteen kandidaatin lopputyö, missä päästiin lähemmäksi näitä unelmia. Halusimme kerätä ruskean työryhmän. Se koostui meidän lisäksi neljästä ihanasta ihmisestä ja taiteilijasta: Michelle Orenius (dramaturgi), Ramina Habibollah (tila), Lari Silva (ääni) ja Francis Machado (valo). Tarkoituksena oli kutsua tilaan ja harjoituksiin myös muita bipoc-opiskelijoita Taideyliopistosta, mutta koronarajoitusten takia tämä ei toteutunut.

Miksi halusimme koota ruskean työryhmän ja mikä siitä teki merkityksellisen?

Sofia: Oikeastaan ulkopuolisuuden tunteen takia. Koin, että minun kokemuksiani ruskeudesta ei olisi otettu huomioon tarpeeksi hyvin, jos ryhmässä olisi ollut valkoisia tai koreografi olisi ollut valkoinen. Halusin itse saada ympärilleni ihmisiä, joille pystyisin kertomaan avoimesti minun kulttuuriperimästäni ja kokemuksistani tässä instituutiossa.

Meidän prosessimme oli ihana, just sen takia, ettei tarvinnut selittää minua. Kaikesta vapaa-ajasta tuli vertaistuellista ja minun ei tarvinnut filtteröidä omia kokemuksiani. Pystyin sanomaan esimerkiksi rasistisesta kohtaamisesta ilman, että sitä kyseenalaistettiin.

Bruno: On vaikea selittää auki poc-työryhmän merkitystä muille. Työryhmän takia, mulla oli kuitenkin todella hyvä olla, vaikka me ei kaikki tunnettu toisiamme etukäteen. Oli todella erityistä, että saatiin kasattua tällainen porukka, joka muotoutui prosessin aikana yllättävän läheiseksi.

Työryhmän kokoaminen osoittautui hankalaksi, kun Teatterikorkeakoulun sisältä ei löytynyt poc ääni- ja valosuunnittelijoita. Larin ja Franciksen löytäminen oli kuitenkin kaiken vaivan arvoista, sillä työskentely ei olisi ollut yhtä rentoa, jos yksikin työryhmäläinen olisi ollut valkoinen.

Bruno Zambrano ja Sofia Charifi esittävät kandidaatin lopputyötään. Kuvaaja: Aya Brace.

Minkälainen taiteellinen prosessi oli meille?

Taiteellinen prosessi oli meille kaikille hyvin opettavainen. Osa teki asioita ensimmäistä kertaa ja toisille työskentely ei ollut uutta, mutta tanssin konteksti oli. Käytimme paljon aikaa tutustumiseen ja leikkimiseen.

Prosessi oli paikoittain vaikea jo pelkästään sen takia, että emme olleet fasilitoineet aikaisemmin mitään yhdessä ja molempien tavat työskennellä saattoivat vaihdella. Pelko siitä, että tultaisiinko itse tykkäämään teoksesta, oli läsnä etenkin prosessin alussa. Samanaikainen koreografin ja tanssijan roolissa toimiminen osoittautui kummallekin vaikeaksi. Onneksi meidän dramaturgistamme, Michellestä, oli korvaamaton apu tässä asiassa.

Halusimme luoda jotain, mikä ei välttämättä kertoisi toiseudesta, sillä emme halunneet kertoa tarinaa meistä marginalisoituina ihmisinä. Emme ole sitä velkaa kenellekään. Tarinoita löytyy kyllä. Halusimme tehdä teoksen aiheista, jotka meitä kiinnostivat ja joita olimme kaivanneet opintojemme aikana, kuten rytmiä, leikkiä, voimaa, nautintoa ja kauneutta.

Koko prosessin läpi työryhmässä oli lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri. Aluksi molemmilla oli vaikeuksia luottaa prosessiin ja omiin kykyihimme toteuttaa kokonaista esitystä. Haasteita syntyi, kun täytyi tehdä isoja päätöksiä tiukassa aikataulussa. Teatterikorkeakoulun tuotannon rattaat pyörivät eteenpäin, vaikka prosessi oli vielä alussa. Täytyi tietää nimi ja esittelyteksti ennen kuin harjoitukset olivat lähteneet käyntiin. Projekti oli kuitenkin oppimisprosessi ja muu työryhmä osasi tukea epävarmuuden hetkillä. Tarvittavaa tukea ja kannustusta saatiin myös ohjaavilta opettajilta, mikä oli meille tärkeää (Ima Iduozee ja Sonya Lindfors).

Bruno Zambrano ja Sofia Charifi. Kuvaaja: Aya Brace.

Miten prosessi on vaikuttanut meidän tulevaisuuteemme taiteilijoina?

Sofia: Sain tästä prosessista paljon työkaluja esimerkiksi siihen, miten luodaan turvallisempaa tilaa ja miten työskennellään kestävämmin ja lempeämmin. Pelkästään se miten teosprosessi tehdään ja miten teos luodaan ilman opettajan apua, oli oman työskentelyn ja tulevaisuuden kannalta merkityksellistä ja tärkeää. Odottelen myös innolla meidän työryhmämme tulevaisuutta ja sitä, mitä tulemme tekemään.

Minulla vahvistui halu tehdä töitä sen eteen, että yliopistoon ja kentälle tulee niitä ruskeita ihmisiä, jotka eivät uskalla tai tiedä hakea. Haluan heidän ymmärtävän turvallisten tilojen merkityksen omalle kehitykselle ja löytävän niitä paikkoja, missä me voimme toteuttaa itseämme ilman valkoisten ihmisten odotuksia ja oletuksia.

Bruno: Opin prosessista paljon ja luotan nyt paremmin omiin kykyihini tanssijana ja koreografina. Tämä kokemus on ollut niin hyvä, että se pistää miettimään minkälaisissa työryhmissä haluan jatkossa työskennellä. Haluanko esimerkiksi työskennellä valkoisten koreografien kanssa ja pääsenkö toteuttamaan itseäni sellaisessa ympäristössä? Minkälaisissa työympäristöissä haluan olla tulevaisuudessa ja miten voin vaikuttaa siihen aloittelevana taiteilijana? Tuntuu pelottavalta valmistua nyt, mutta samalla innostavalta. Kaikki muuttuu ja kaikki on avoinna. Mitä vain voi tapahtua.

Sofia Charifi ja Bruno Zambrano

Teoksen Memos ensi-ilta esitettiin maaliskuussa 2021 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

*bipoc = black, indigenious, people of color

Taideopiskelijan elämää

Taideyliopiston opiskelijat jakavat hetkiä arjestaan niin kotimaassa kuin vaihdossa ulkomailla. Pääset myös kurkistamaan esiripun taakse, kun opiskelijat kertovat valmistautumisestaan näyttelyyn, konserttiin tai esitykseen.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.