Musiikki, historia ja musiikinhistorian valkoisuus

19.1.2022 0 Tykkää 0 kommenttia

Musiikki ja historia ja musiikinhistoria ovat kiistatta rasistisia. Kysymys onkin siitä, millä tavoin, kirjoittaa professorimme Antti-Ville Kärjä Olen antirasisti -kampanjan blogitekstissään.

Kuluneen sanonnan mukaan historia on voittajien kirjoittamaa. Tuoreempien hokemien mukaan kyseiset voittajat ovat maailmanlaajuisessa mittakaavassa etupäässä itseni kaltaisia valkoihoisia keski-ikäisiä heteromiehiä, ja tokihan todistusaineistoa tämän puolesta löytyy niin maailmanpolitiikan johtajien ryhmäkuvista kuin musiikkihistoriikkien selkämyksistäkin. Suomen nykyhallitus on säännön vahvistava poikkeus.

Jokaisessa ihmisyhteisössä on kuitenkin kiinnostusta menneisyyteen. Mennyttä hyödynnetään itse asiassa toistuvasti kulloisenkin yhteisön itseymmärrystä ja rajoja määriteltäessä. Nämä rajat puolestaan otetaan tavan takaa itsestään selvästi kansallisina, vaikka esimerkiksi ja eritoten Euroopassa valtioiden rajoja on muuteltu tuon tuostakin viimeisen sadan vuoden aikana.

Ajattelutapa ilmentää niin kutsuttua metodologista nationalismia, mikä vain korostuu musiikin ja muiden taidemuotojen historiankirjoituksessa. Esimerkiksi yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmässä ”musiikin historia” (78.9) jäsentyy kolmen kysymyksen perusteella: onko käsiteltävä musiikki ”länsimaista taidemusiikkia” (78.91), jonkin maan musiikkia (78.92–98) vai ollaanko tekemisissä ”henkilöhistorian” (78.99) kanssa? Silti kulloisenkin maan musiikilla ei viitata niinkään tietyn valtion alueella esiintyviin musiikkityyleihin vaan joihinkin mukamas kansallisesti omaleimaisiin ilmaisumuotoihin. Suomen musiikin historia ei siis ole sama asia kuin suomalaisen musiikin historia – mutta onko se osa länsimaisen taidemusiikin historiaakaan?

Koska länsi ei ole paikka vaan suunta, ”länsimainen” ei ole kulttuurinen vaan poliittinen määre. Historiallisesti tarkasteltuna se on länsieurooppalaisen siirtomaavallan seuraus ja siten myös olennainen osa nykyistä jälki- tai uuskolonialistista maailmanjärjestystä. Sen ympärille rakentuneista markkinoista sekä koulutus- ja mediainstituutioista on tullut sivistyksen mitta ja lisääntyvän sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden perusta. Musiikki ja muut taidemuodot ovat keskeinen väline tässä, etenkin kun ne naamioidaan yleismaailmalliseksi – tai jopa ylimaalliseksi – taiteeksi. Samalla niiden Eurooppa-keskeistä arvomaailmaa piilotellaan enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti.

Sama pätee myös historiaan. Jälkikoloniaalisessa historiantutkimuksessa on painotettu paitsi valkoisia voittajia myös ”historian” käsitteellistä Eurooppa-keskeisyyttä. Kysymys on jälleen siirtomaavalta-ajan seurauksista: minkä tahansa maailmankolkan menneisyyttä on hankala ellei peräti mahdoton tulkita ilman jonkinasteista vertailua Eurooppaan. Lisäksi ymmärrys historiasta tieteenalana nojaa siirtomaavallan pönkittämiseen ja oikeutukseen tähdänneisiin käsityksiin menneisyyden syy- ja seuraussuhteista, eikä näitä ”dekolonisoida” yhdessä yössä.

Siirtomaavalta-ajan historia ja seuraukset ovat rasismin historiaa ja nykypäivää. Niinpä musiikinkin menneisyyttä tulkitessa ja arvioitaessa on paikallaan aloittaa pohtimalla sekä ”musiikin” että ”historian” mahdollisia yhteyksiä rotuajatteluun perustuvaan syrjintään. Missä määrin jo näiden termien valinnassa on kysymys niin sanotuista valkoisista metodeista eli etnisyytensä peittävistä etuoikeutetuista tiedontuottamisen tavoista? Kysymys ei ole toisin sanoen siitä, ovatko musiikki ja historia ja musiikinhistoria rasistisia vai eivät – totta kai ne ovat, ja kysymys onkin siitä, millä tavoin.

Vasta kun valkoihoiset keski-ikäiset heteromiehet ja muut voittajat hyväksyvät tämän niin arjessaan kuin musiikkihistoriikeissaankin, voi hedelmättömästä juupas-eipäs-someoksennuksesta päästä eteenpäin. Rasismin laadullisen vaihtelun erittelystä on lisäksi tarpeen edetä vielä keskeisempiin kysymyksiin vaihtoehtoisista tai ainakin vähemmän syrjivistä tulkintamalleista – mutta tähän valkoihoiset keski-ikäiset heteromiehet tarvinnevat reippaanlaisesti apua. Voi myös olla, että kiihkeimmät dekolonisoijat eivät juuri piittaa yhteistyöstä heidän kanssaan. Rasismin perintöä sekin.

Blogiteksti on osa Olen antirasisti-kampanjaa, jossa Taideyliopisto on mukana.

Kirjoittaja

Antti-Ville Kärjä on kulttuurisen musiikintutkimuksen professori Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.

Tutustu myös näihin

Tutustu tarkemmin yhdenvertaisuuden edistämisen tavoitteisiin ja toimenpiteisiin 

Lue yhteisömme jäsenten puheenvuoroja antirasismista: 

• Va­ra­reh­to­ri Lauri Vä­ke­vä: Tai­dey­li­opis­to sa­nou­tuu irti ra­sis­mis­ta 
• Professori Anita Seppä: Miten oppia uudelleen taide
• Opiskelija Sini Kaartinen: On help­po sanoa ”en ole ra­sis­ti”, mutta on vai­keam­paa olla an­ti­ra­sis­ti
• Tutkija Anu Koskisen blogikirjoitus: Suo­ma­lainen näyt­telijä, et­nis­esti mo­n­en­lainen näyt­telijä?
• Opiskelijat Sofia Charifi ja Bruno Zambrano: Unel­ma rus­keas­ta työ­ryh­mäs­tä