Myö ollaan ammattilaisia!

4.9.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Kollektiivityöskentelyn merkityksestä taiteilijaksi kasvamisessa. Yhdessä oppimisen eetos, jaettu riskinotto ja triplavoitto.

Olen huomannut, että taiteilijana toimimisessa on välttämätöntä määritellä itselleen reunaehtoja, tai ehkä joissain tapauksissa antaa niiden määrittyä ajan myötä. Työhön liittyy myös joitakin konkreettisia erityispiirteitä, joita joutuu sietämään kuten vaikkapa toimeentulon epämääräisyys, köyhyys, epävarmat työtilat ja pätkittäiset työskentelyjaksot, hakurumba, jne. Nekin asettavat omat ehdot toiminnalle, eikä niistä kaikkiin kykene edes vaikuttamaan. Mutta yksi erityispiirre, jonka olemassaolon aavistin jo kuvataiteilijaksi valmistuessani Tampereen ammattikorkeakoulusta 2016, oli vapaan taiteilijan vääjäämätön yksinäisyys, tietynlainen eristäytyneisyys. Tilanne, jossa jokainen lopulta puurtaa yksin kopperossaan projektiensa parissa kollegiaalisen tukiverkoston näyttäytyessä korkeintaan kerran kuussa avajaisissa tai muissa alan tilaisuuksissa.

Tämä kauhistutti minua sosiaalisena ihmisenä ja tajusin silloin huutavan tarpeeni yhteistoiminnan jatkumiseen myös koulun ulkopuolella. En kokenut valmiutta alkaakseni täysin yksinäiseksi ahertajaksi ja työhuonemyyräksi. Kaipasin jo etukäteen yhteisiä keskusteluja työskentelyn ääressä ja päivittäistä kanssakäymistä lähietäisyydellä muiden taiteilijoiden kanssa. Kun ajattelin työskentelyä yksin, tunsin vain uuvuttavaa lamaannusta. Aloin mielessäni määrittelemään reunaehtoja kollektiivitoiminnalle ja ujosti tunnustelemaan mahdollisuuksia siihen lähimmiltä taiteilijatovereiltani.

Kollektiiviin?

Koska oma polkuni johti valmistumisesta suoraan maisteriopintoihin ja ajauduin koulusta toiseen päätyen Aalto-yliopiston ViCCA-linjalta lopulta Taideyliopiston Kuvataideakatemiaan, eivät kauhukuvani yksinäisestä puurtamisesta kopperossa ole vieläkään toteutuneet. Muutaman keskusteluasteelle jääneen kaveriporukan kollektiivi-idean jälkeen ja yhden käytännön logistisiin syihin väsähtäneen luonnoskirjakokoonpanon jälkeen päädyin ehdottamaan kuvanveistoon keskittyvän taidekollektiivin perustamista. Viimein kun siihen tilaisuus lopulta tarjoutui perustettiin Kollektiivi Hukkaperi 28.9.2018, kolmen kuvanveistäjän yhteenliittymä alkujaan lähinnä puolittamaan yhteisiä näyttelyvuokria ja apurahahakemuksia varten. Käytännön syyt painoivat vaakakupissa eniten, sillä olimme kuvanveistäjämieheni Einari Leskisen kanssa hakeneet yhteisiä näyttelyaikoja, mutta tuloksetta ja tuntui luontevalta jatkolta näille yrityksille ottaa mukaan hänen vasta paikkakunnalle muuttanut kouluaikainen ystävänsä, niinikään kuvanveistäjäksi Imatralta valmistunut Leena Reittu.

Koska kaikkia kolmea yhdisti roisinpuoleinen huumori ja taiteilijuuden väistämättömälle absurditeetille naureskelu, tuli kokouksistamme ensimmäisestä alkaen naurun ja hersyvän huumorin siivittämiä tilaisuuksia. Kollektiivin nimikin päätettiin yhdessä tuumin uran epäonnistumisista ja apurahojen hakemisen epätoivon syövereistä mustaa huumoria repien Hukkaperiksi. Vanhan sanonnan inspiroimaa otsaketta höysti vielä ajatus siitä, että kaikki olivat lähtöisin Itä-Suomesta, siltä kuuluisalta ”susirajalta.” Videolla ensimmäisestä kokouksestamme Leena huutaa minun apuraharuikutukseni päälle ”Myö ollaa ammattilaisia!” – minusta tuntuu, että tämä asenne määritti sisukasta ja monilta osin surkuhupaisaa (mutta yllättävän tuloksellista!) toimintaamme jatkossakin.

Kolmen kuvanveistäjän bändi

Lähtöpiste idässä muotoitui myös näyttelyhakemusten kautta lähtöpisteeksi, kun itselleni luonnollisen debyyttinäyttelypaikan eli Hirvitalon Tampereen Pispalassa lisäksi hakeuduimme pääasiassa Kaakkois- ja Itä-Suomeen kollektiivin yhteisnäyttelyillä. Hyväksyttyjen hakemusten myötä yksittäisistä näyttelyajoista muodostuikin ketju, kuvanveistäjäbändin kiertue, jonka pysähdyspaikat vuonna 2019 olivat Tampereen lisäksi Lappeenranta ja Kotka. Huikeiden, taloyhtiömme kellarissa otettujen promokuvien myötä syntyneet printatut kiertueflaierit ruokkivat vielä lisää bändi-imagoamme ja kuinka ollakaan, onnekkaan sattuman kautta saimme ensimmäisen avajaisiltamme tunnelman nostattajaksi legendaarisen SKAZYn (ent. Skazy Lesa) eli pietarilaisen folk-punk-hanuriorkesterin. Hiton hyvät bileethän siitä kehkeytyi!

Bändi-vertaus naulattiin lopullisesti kollektiivitoiminnan vertauskuvaksi viimeistään lehdistön toimesta, kun joku toimittaja tarttui siihen niin hanakasti, että se päätyi lopulta lehteen. Mutta ajatus on ihan toimiva. Kolme taitaa olla vielä uskottava lukumäärä soittajia bändin perustamiseksi – kahta voi pitää enemmän duona ja jokainen kuvataiteilija taitaa olla yhden ihmisen bändi ihan jo itsessään. Lisäksi kukaan meistä ei soita samoja intrumentteja, vaan kaikilla on tyystin oma otteensa kuvanveistoon. Leena on perinteinen puunveistäjä ja hänen suhteensa materiaaliin tuntuu ilahduttavan mutkattomalta. Mitä luonnollisempi matsku, sen parempi! Itse olen jonkinsortin tekstiilitaiteilija, vaikka kavahdankin nimitystä, sillä se antaa olettaa että osaisin oikeasti jotain käsitöitä, vaikka vain fiilistelen pehmeitä materiaaleja ja kankaista kosketusta. Einarille ominaista on valo ja valon veistäminen, kuten hän asian ilmaisee. Valo antaa muodot kappaleille ja on aineettomuudessaan kiinnostava lähtökohta kuvanveistäjälle.

Yhdessä oppimisen eetos

Vuosi 2020 alkoi kollektiivin osaltakin vauhdikkaasti, kun meidät kutsuttiin Tampereelle pitämään näyttelyä ja avaamaan galleriavuosi. Paluu takaisin ”rikospaikalle” pikemmin kuin kukaan varmaan osasi aavistaakaan. Itse olin kädet täynnä töitä oman Project Roomin maisterinäyttelyni kanssa, mutta tilaisuus oli liian kutkuttava jättää käyttämättä ja niinpä kollektiivi matkasi jälleen Tampereelle, tällä kertaa Galleria Muuntotilaan Hiedanrannan vanhaan kartanoon.

Vaikka työskentely kollektiivissa on ollut asioiden yhteensovittelua ja teosten pakertamista vähän siellä sun täällä, muiden teosten, koulutöiden ja näyttelykokonaisuuksien välissä, on se silti antoisaa ja opettavaista. Etenkin ripustustilanteissa, joissa veistospökäleet ja installaatiohässäkät hakevat muotoaan, on hyödyllistä ratkoa asioita useamman ihmisen voimin, demokraattisesti. En muista syntyneen juurikaan riitoja, vaan asiat ovat aina löytäneet omat luonnolliset paikkansa suhteellisen harmonisesti. Jokaisella on kuitenkin vielä jonkinlainen tekijyys suhteessa esille asetettavaan kappaleeseen, joten jokainen osaa myös joustaa kokonaisuudessa tarpeen tullen. Lisäksi sellaisissa tilanteissa, joissa päätyy (jälleen kerran) killumaan nippu siimaa hyppysissään katonrajassa, on kiva kun on joku toinen alhaalla ottamassa vastaan.

Toisilta oppimista tapahtui myös Kolin Ryynäsen residenssijaksolla kesällä 2020, kun koko kollektiivi muutti hetkiseksi yhteiseen ateljeehen, kansallispuiston kupeeseen. Kerrankin kollektiivitoimintamme oli keskiössä, eikä siinä kaiken muun välissä ja oli aika antautua yhteistyöhön. Itse raahasin moninaisen sekamelskan materiaaleja mukanani, mutta päädyinkin sitten niistä kaikkein rakkaimpaan eli villaan, joskin tein myös opettavaisia retkiä puunveiston ja löytömateriaalien parissa. Kolin jaksolla suunnittelimme myös ensimmäistä isompaa yhteistä urakkaamme, itselleni todellista uuden oppimisen haastetta eli julkista ympäristöteosta Keuruun ekokylän kyljessä sijaitsevalle Rajatalon tontille. Kolmesta moottorisahalla työstetystä puuveistoksesta koostuva monumentti alueella kierrelleelle pelimannille, Herman Saxbergille, ei tuntunut vielä residenssissä pienoismalleja veistellessä niin massiiviselta urakalta.

Viikon mittainen työrupeama heinäkuussa muistomerkin parissa oli kuitenkin iso ponnistus itselleni. Siinä piti ottaa kerrallaan haltuun uusi materiaali, monumentin mittakaava ja uusi työväline eli villisti vinkuva saha. Onneksi yksi meistä oli kotikentällään eli Leena liidasi alusta lähtien projektia kohti maalia. Päivien work flow rakentui suhteellisen raskaan puunveiston ja leppoisan, kesäisen Keuruun maaseudun ympärille. Käytössä olevat kolme-neljä moottorisahaa sanelivat myös tahdin latauksien, bensan- ja öljynvaihtojen ja sahaketjun hampaanviilausten muodossa. Vaikka kaikki päivät eivät tietenkään edenneet yhtä jouhevasti, selvittiin viikosta kuitenkin tapaturmitta ja veistokset kulkeutuivat paikoilleen metsän siimekseen. Tätä kollektiivissa toisilta oppiminen käytännössä oli parhaimmillaan.

Linkki Kollektiivi Hukkaperin teokseen Pilli-Hermanni Rajatalon sivuilla.

Kollektiivi Hukkaperin seuraava etappi ja vuoden 2020 päättävä näyttely Hukkapalat rakentuu marraskuussa Asbestos Art Spaceen Mäkelänkadulle, melkein Kuvataideakatemian naapuriin. Se on sarjassaan Kollektiivi Hukkaperin jo kuudes näyttely kahden olemassaolovuotensa aikana. Sen jälkeen kollektiivi vaipuu hyvin ansaitulle talvilevolle keräämään voimiaan.

• Ilai Lehto

^{Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän on osa kolmen kuvanveistäjän muodostamaa Kollektiivi Hukkaperia. Hän on mielestään saanut taiteilijakollektiivissa paljon enemmän kuin on antanut.}