Näkymä tunnilta osa 1 – Teatteripedagogien havaintoja peruskoulun kuudennen luokan sosiaalisuudesta

24.1.2017 0 Tykkää 0 kommenttia

Havainnoimme useiden päivien aikana lasten arkea helsinkiläisessä peruskoulussa.

Aluksi

Tämä kirjoitus perustuu Artsequal -hankkeen kouluryhmässä toteutettavaan Normit, virheet, erot -interventioon, jonka yhteydessä havainnoimme useiden päivien aikana lasten arkea helsinkiläisessä peruskoulussa. Käsitämme intervention tässä yhteydessä luokan tapahtumien väleihin tulemiseksi niin, että luokan toiminnan kulku tämän seurauksena jossain määrin muuttuu. Tässä tekstissä valotamme muutamia palasia pelistä, joka piirtyi kokemuksiimme myöhemmin tulkittavaksi ja työpajoissa käsiteltäväksi. Havainnot ovat kuudennelta luokalta, yhden oppitunnin ajalta.

Eri sukupuolet käyttävät luokkahuoneessa erilaisia strategioita identiteetin rakentamiseen, näkyväksi tulemiseen, toivotun huomion saamiseen ja epätoivotun huomion välttelyyn. Erilaisia normeja on runsaasti ja niiden avulla vaikutetaan oppilaiden keskinäiseen hierarkiaan ja statuksiin. Luokassa huomiomme kiinnittyi erityisesti muutamaan toistuvaan normittuneelta vaikuttavaan, tavaksi tulleeseen käyttäytymisen ilmaisuun: oman tai toisen käyttäytymisen jatkuvaan kommentointiin, vähättelyyn ja läpänheittoon. Esimerkkihavainnoissamme huumorilla kuittaaminen eli läpänheitto vaikuttaa olevan erityisesti poikien, vähättely tyttöjen, ja kommentointi molempien tapa.

Kommentoinnilla luodaan vuorovaikutusilmapiiriä

Kommentointi ilmenee luokassa viimeisen sanan sanomisena, ivana, sarkasmina ja nokkelointina. Liitämme kommentoinnin olennaiseksi osaksi luokassa käytävää statuskamppailua, jossa kamppailijat voivat onnistuessaan pönkittää statustaan olemalla hauskoja ja valinnassaan horjumattomia. Lisäksi he voivat saada kannustavan palautteen suosionosoituksena yleisöltään – hymyn, merkitsevän katseen tai kannustavan huudahduksen. Kommentoinnista ja sen sävystä on tullut luokan normi. Vertaispalautteessa sanan ”hyvä” kuulee vähintään yhtä usein sarkastisesti kuin vilpittömästi käytettynä. Kommentointi vaikuttaa juurtuneen tavaksi reagoida. Sitä käytetään puolustautumisen, huomion saamisen, puhujan aseman kohottamisen ja joskus myös toisen ulossulkemisen välineenä. Sitä käytetään välillä tietoisesti, välillä refleksinomaisesti. Yhtä kaikki se täyttää luokan äänimaiseman ja luo vuorovaikutusilmapiirin.

Vähätellään varmuuden vuoksi

Tyttö 1:        Mä oon maailman surkein piirtää.

Tyttö 2:        Et oo.

Tyttö 3:        Et oo, mä oon.

Oppitunnin aihe on historia ja ristiretket, mutta koska sijainen ei ole ehtinyt valmistautumaan aiheeseen, tunnista tulee kuvaamataidon tunti. Tehtävänä on eläytyä siihen, miltä tuntuu kun joku läheinen lähtee ristiretkelle ja itse jää kotiin, sekä piirtää lähtijästä muotokuva. Normina tuntuu olevan se, ettei kuulu olla hyvä piirtäjä. Hyvän piirtämisen kriteerejä ei avata, mutta oppilaille tuntuu olevan selvää, mitä hyvä piirtäminen tarkoittaa. Moni tyttö toteaakin isoon ääneen, ettei osaa piirtää. Mitä korkeamman statuksen oppilas on kyseessä, sitä huonompi piirtäjä täytyy ilmeisesti olla. Kaikki oppilaat, jotka toteavat ääneen olevansa huonoja piirtäjiä, näyttävät olevan tyttöjä. Poikienkaan ei kuulu olla hyviä piirtäjiä, mutta heidän ei myöskään kuulu kertoa asiasta ääneen. Jos poika tunnustaisi ettei osaa piirtää, voitaisiin tämä tulkita heikkouden osoituksena. Onko heikkous siis edelleen tytöille sallitumpaa kuin pojille? Siltä ainakin vaikuttaa. Tai sitten piirtäminen mielletään yhteisössä yleisesti feminiiniseksi toiminnaksi, eikä tätä taitoa arvosteta poikien keskuudessa. Hieno piirros ei nosta heidän statustaan ryhmässä, eikä heikon taitotason paljastuminen laske statusta. 

Jotain tekemistä ilmiöllä on myös tosissaan olemisen kanssa. Jos oppilas tekee jotain tosissaan, on aina vaara joutua muiden kritisoimaksi. Jos ei tee tosissaan, ei ole pelkoa haavoittumisestakaan. Oman piirustustaidon mollaamisessa voi olla kyse suojautumisesta: halutaan sanoa itse ensin negatiivinen kritiikki, jottei sitä tulisi muilta. Yksi vaihtoehtoinen peruste omien taitojen vähättelylle voi olla myös kannustavan palautteen kalastaminen. Kyse voi olla myös vaatimattomuuden esittämisen normista, joka saa jo koomisiakin muotoja kilpailtaessa huonommuudesta. Vai onko kyseessä statuskamppailu, jossa huonoin onkin korkein hierarkiassa? Joka tapauksessa on selvää, että tytöille on sallitumpaa piirtää tosissaan kuin pojille.

Tytöt ainakin siis näyttävät yrittävän toteuttaa tehtävää tosissaan. Kuvista pyritään saamaan mallin näköisiä. Tytöt kuitenkin jatkavat piirtämisen aikanakin omien taitojensa mollaamista. Tämä saa aikaan koomisia piirteitä, minkä osa tytöistä myös tajuaa. Eräs tyttö istuu parinsa mallina ja selittää samalla herkeämättä, kuinka hän ei sitten osaa piirtää hiuksia, eikä huulia, eikä nenää… Lopuksi tyttö toteaa, että paperi onkin lopussa aivan tyhjä, koska hän ei ole osannut piirtää mitään. Hänen parinaan on hiljainen tyttö, joka ei keskustelutuokion aikana sano mitään. Hiljainen tyttö ei osallistu ”mä en osaa piirtää” -kuoroon, vaan piirtää kuvaansa keskittyneesti. Hänen parinsa kehuu useasti tytön kuvaa ja tämän piirtämiä hiuksia, jolloin tyttö toteaa, että nehän ovat vain viivoja. Hiljainen tyttö vetää lopulta kirjan pystyyn kuvansa eteen työnsä suojaksi.

Muista pöytäryhmistä käy tyttöjä ihailemassa hiljaisen tytön piirustusta, mistä tämä vaikuttaa olevan mielissään, vaikkei sano sanaakaan. Hiljainen tyttö ei ole korkealla statusportailla luokan tyttöjen keskuudessa. Näyttää kuitenkin siltä, että hänen statuksensa nousee ainakin hetkellisesti, kun hän saa ihailua toisilta tytöiltä. Mikä ylipäätään saa tytöt kiertelemään luokassa katsoakseen toistensa töitä? Ehkä kyse on vertailusta ja määrittelyn tarpeesta. Toisten töihin on helppo suhteuttaa omia taitojaan. Tytöt vaikuttavat olevan myös tosissaan kehuja antaessaan, sillä heidän puheessaan ei kuulu sarkasmi tai läpänheitto. Kuitenkin toisia kehuessakin täytyy muistaa edelleen mollata omaa työtä.

Ihan vaan läpällä

Oppilaat järjestävät istumapaikat uudelleen välittömästi, kun tunnin alkaessa käy ilmi että oma opettaja on sairaana. Tämä kertoo siitä, että luokan istumapaikat ovat olleet opettajan, ei oppilaiden, valitsemia. Niinpä pöytäryhmät, joissa vielä hetki sitten oli sekaisin eri sukupuolia, ovat muutamassa sekunnissa korvautuneet sukupuolittuneen järjestyksen mukaisilla ryhmillä. Sijaisopettaja ehtii vain todeta etummaiselle poikien pöytäryhmälle lakonisesti, että tästä näyttääkin tulevan poikien pöytä. Eräs pojista vastaa, että ”tää on kyllä tyttöjen pöytä”, mikä saa aikaan naurua pöytäryhmän muissa pojissa. Huumori eli läpänheitto on hyväksynnän ja yhteenkuuluvuuden merkki. Pöytäryhmän pojat ovat myös kaikki suhteellisen hyviä kaveruksia keskenään. Jos joku muu kuin oman lähipiirin poika heittäisi läppää poikien sukupuoli-identiteetistä, siihen todennäköisesti reagoitaisiin eri tavalla. Oman ryhmän korkean statuksen pojalta se on kuitenkin hyvää huumoria eikä aiheuta puolustusreaktioita. Läpänheitto vahvistaa korkean statuksen pienryhmää ja sulkee osan pojista ulkopuolelle.

Puheensorina täyttää luokkahuoneen, vaikka opettaja puhuukin. Muutama oppilas vastaa opettajan esittämiin kysymyksiin puheensorinan yli. Eräs poika aloittaa vastauksensa sanomalla toisille, että olkaa hiljaa. Hän ei istu korkean statuksen poikien pöydässä. Näyttää siltä, että suurin osa oppilaista ei seuraa opetusta. 

Piirtämistehtävän aikana pojat piirtävät suhteellisen keskittyneesti, mutta näyttää siltä, että yhtä lukuun ottamatta jokainen piirtää pilakuvaa mallistaan. Kukaan ei kuitenkaan tuskaile osaamattomuuttaan tai viesti muulla tavoin tavoittelevansa yhtään enempää kuin mitä tekeekin, eli piirtää pilakuvaa. Eräs korkean statuksen poika piirtää mallilleen mustan kielen ja nännit solisluiden kohdalle. Mallille piirretään myös sänki. Jää epäselväksi pelleilevätkö pojat suojautuakseen, vai kohdistaakseen energiansa statuskamppailun kannalta olennaisempaan toimintaan – huumorin käyttöön.  

Toisen pöytäryhmän poika, joka pyysi tunnin alussa luokalta hiljaisuutta vastatessaan opettajalle, on piirtänyt taidokkaan kuvan, joka ei ole pilakuva. Hän ei kuitenkaan saa huomiota toisilta pojilta, kuten hiljainen tyttö, sillä kukaan pojista ei liiku omilta paikoiltaan katsomaan toisten poikien töitä. Pojat eivät myöskään tunnu antavan kehuja toisilleen kuten tytöt, ainakaan kuvaamataidon tunnin aikana. Onko kyse siitä, että toiselle pojalle vilpittömien kehujen antaminen laskee omaa statusta, vai onko niin, että ylipäätään tosissaan oleminen ei ole sallittua? Ehkä pojat antavat toisilleen kehuja, mutta ne annetaan eri muodossa kuin suorana ja vilpittömänä puheena. Nokkeluus ja huumori ovat luokassa enemmän poikien kuin tyttöjen välineitä. Ne muodostavat myös muurin, joka blokkaa tosissaan tekemisen ja sen näyttämisen kuvataidetunnilla.

Taideopetuksen ehdot: turvallisuus ja luottamus

Miksi havaitsemme juuri piirtämisen yhteydessä tällaisia ilmiöitä eri sukupuolta olevissa oppilaissa? Havaintojemme mukaan kommentointi ja läpänheitto ovat hallitsevia normeja luokan kulttuurissa oppitunnista riippumatta. On kuitenkin vaikea kuvitella kenenkään tytön toistuvasti julistavan omaa osaamattomuuttaan biologian tunnilla, saati purjehtivan viereisten pöytien luo antamaan kehuja tytöille, jotka hallitsevat tunnin sisällön. Liikuntatuntien aikana kukaan poika ei pistä jalkapallopeliä läskiksi saadakseen naurua kavereiltaan, vaan jokainen yrittää tosissaan ja myös näyttää sen. Kysymyksemme koskee taito- ja taideaineiden erityislaatua. Näiden aineiden tehtävissä oppilaan oma persoona tulee enemmän näkyville kuin esimerkiksi luonnontieteissä.  Persoonan näkyessä oppilas on lähtökohtaisesti haavoittuvaisempi. Taidetunneilla näytään enemmän, koska taide on kokonaisvaltaista ja koska siihen liittyy tulkinta- ja arvostelma-avaruus, esittäminen ja katsominen. Paradoksaalisesti tämä on taiteen voima ja haaste ja vaatii ehdottomasti analyysiä taideopetuksen toteutumisen ehdoista kouluympäristössä. Taideopetus on vaativaa. Ryhmässä täytyy olla mahdollisuus tuntea luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, jotta persoonan näkyväksi tekevät ilmaisut tulevat mahdolliseksi. 

On vaikeaa kokea turvallisuuden tunnetta ryhmässä, jossa merkittävin toimintaa ohjaava tekijä on statuskamppailu ja jossa jokainen teko asettaa tekijänsä kommentoinnille alttiiksi. Tällainen ryhmä ohjaa kaikessa hiljaisuudessa jäsenensä toimimaan yhteisesti rajatulla alueella. Yksilöllisyyttä ei ihailla. Varmin tapa kehittää statustaan ja osallisuuttaan ryhmässä on toimia kuten muutkin. Ongelma ei kuitenkaan rajoitu vain taideaineisiin, vaan ulottuu laajemmalle ja kattaa kaiken koulun parissa tapahtuvan toiminnan. On sanomattakin selvää, että tällainen ilmapiiri rajoittaa oppilaan mahdollisuuksia toimia luokkayhteisössä. Sarkasmista sakea luokka ei herätä luottamusta vilpittömään vertaistukeen, vaan kannustaa suojautumaan mahdolliselta ivalta. Oppilas leimaa toimintansa ja mielipiteensä vitsiksi tai vaipuu itsesäälin alhoon tilanteissa, joissa on epävarma itsestään. Hän eristäytyy maailmasta, sillä ei voi kokea mitään (ainakaan julkisesti) vilpittömästi ja välittömästi. Vaikka opettajalla on paljon valtaa ja mahdollisuuksia, on tällaisen asenteen ja sitä vahvistavan toiminnan muuttaminen haaste, jonka edessä tuntee helposti itsensä voimattomaksi. Kaivataan yhteisen vastuun herättelyä, siihen kasvattamista ja kannustavan vertaispalautteen lisäämistä. Opetuksen keskeisenä tasa-arvoa tuottavana tehtävänä on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa vastuun tunnistaminen itsestä, toisesta ja ryhmästä tuottaa uskallusta oppia tosissaan toisia tukien. Laadukkaassa teatteriopetuksessa edellä mainitut sosiaaliset ulottuvuudet ovat läsnä. Vastuuta ja toiseen luottamista opitaan perustehtävien eli esityksen tekemisen taitojen, harjoittelemisen valmiuksien ja esitysmuotojen ymmärtämisen rinnalla.

Oppitunnin lopuksi sijaisopettaja pyytää kaikki näyttämään piirustuksensa nostamalla ne ilmaan. Kaikki heiluttelevat töitään ilmassa ja kuuluu sarkastisia huutoja ”kattokaa kuinka kaunis!” Osa piirustuksista päätyy saman tien roskiin. Taidokkaan kuvan piirtänyt poika tuijottaa hetken tyhjyyteen muun luokan alkaessa kerätä tavaroitaan ruokalaan siirtymistä varten. Lopulta hänkin nousee ja laittaa kuvan vihkonsa väliin.

Hän poistuu luokasta viimeisenä.

Kirjoittajat

Riku Saastamoinen, Janne Jokelainen ja Jukka Heiskanen ovat teatteriopettajia ja tutkijoita. Osana Artsequal -tutkimushanketta he ovat havainnoineet kouluarkea, ryhmätason sosiaalista rakentumista, hierarkioita ja statuskamppailun muotoja. Heitä kiinnostaa miten koulun taidetoiminta voi purkaa sosiaalisia normeja ja vahvistaa erilaisten oppijoiden hyväksytyksi tulemisen kokemuksia.