Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

24.11.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Kirjoitusharjoitus taidepedagogiikan kurssilta, jossa reflektoin galleriatilan paluuta tyhjyyteen.

Tyhjässä galleriatilassa on sinne saapuvalle potentiaalia, toisella tapaa näyttelyn purkavalle siellä on haikeutta teosten kääriytyessä kuplamuoviin, sujahtaessa taas takaisin kasseihin ja säilytyslaatikoihin. Potentiaali purkautuu jälleen, valot sammuvat näyttämöltä ja alkaa hiljainen luopuminen rakennetusta kokonaisuudesta. Näyttelyn jälkeinen tyhjyys.

Tässä hetkessä itsereflektion tulisi alkaa, mutta siirrän sen vielä syrjään kaiken konkreettisen tekemisen tieltä – on vietävä roskat, kitattava seinien reiät, maalattava piiloon lyijykynäviivat ja luututtava lattiat. Galleria palaa odottamaan seuraavan näyttelyn mahdollisuuksia, yhtä tyhjänä kuin itse siihen saavuin. Minun silmissäni se ei näytä enää tyhjältä tai mahdollistavalta. Osaltani, sillä se kätkee jo oman narratiivinsa, sen joka taiteeni synnytti tänne kymmeneksi päiväksi.

Kun joutuu itse valvomaan näyttelyä, ikään kuin elää sen elinkaaren myös samanaikaisesti. Galleria on äkkiä ajallinen, ulottuva tila, joka puhkaisee arjen ja pakottaa rytmiinsä. Se ei ole vain jotain, joka jätetään jälkeen, vaan työvuorojen myötä se, jossa elämä hetken tapahtuu. Arki muotoutuu sen tosiasian ympärille, että aamulla jonkun pitää avata galleria ja illalla sulkea se. Kutkuttavaa, kiehtovaa, vastavuoroista, väsyttävää, tylsää, raskasta. Kaikkea tätä reilun viikon aikana. Ensimmäisten päivien ja kävijöiden mukanaan tuoma jännitys, teokset kuhisevat katseiden alla. Kuka vain saattaa astella ovesta sisään. 

”Se on Paavo. Se juusto. Se kuoli tossa keväällä.”
Räpytän silmiäni näyttelyvieraan kommentin kuultuani. Mietin onko minulla tänään vain pitkät piuhat, vai onko hänen sanomassaan todella jokin punainen lanka. Hetki menee epätietoisuuden vallassa ja tuijotan eteeni pölähtänyttä rollaattorimummoa kuin mielipuolta. Sen jälkeen muutkin näyttelytilassa olijat pääsevät jyvälle ja tajuan yllättäen itsekin. ”Aaa, Paavo Pesusieni…. Joo, saattaahan se näyttää siltä. Noi reiät.” Leena valaisee vielä myöhemmin, että se oli Paavo Pesusienen alkuperäinen ääninäyttelijä, joka kuoli koronaan viime keväänä. Tämänkaltaiset ihanat absurditeetin tasot, jotka teoksiin saapuvat näyttelyvieraiden myötä jäävät lähtemättömästi mieleen. Ne ilahduttavat minua. En voi enää ikinä katsoa Syöpäläistä ajattelematta kuollutta Paavo Pesusientä. Teokset saavat kuin saavatkin galleriassa uuden narratiivisuuden tason. Sellaisenkin, jota ei ikinä itse suunnitellut.

Tajuan hetkessä, mitä oikeastaan tarkoitin, kun kirjoitin, että galleria on potentiaalien temmellyskenttä. Se on näyttämö, jossa olen kuiskaajan roolissa. Voin vihjailla siihen suuntaan, miten teoksiani tulisi lähestyä, mutta lopulta ne esiintyvät improvisaatioteatterissa näyttelykävijöiden kanssa. Olen etuoikeutettu, kun saan tällä kertaa seurata sitä sivusta.

• Ilai Elias Lehto

^{Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Asbestoksen näyttely oli hänelle vuoden viimeinen.}