← Takaisin blogiin

Ny­kye­si­tyk­set ja kri­tiik­ki -​kurssin esseitä: Tragedia nykyajassa

Satu Tuomiston essee avoimen yliopiston Nykyesitys ja kritiikki -kurssille.

”Aika monelle naiskatsojalle ei ole niin kiehtovaa katsoa vain yhtä ja tietynlaista kuvastoa, jossa
naisiin kohdistuva väkivalta laukaisee tarinan” kommentoi Birn motivaatiotaan kirjoittaa Kaksi ruumista
rannalla (Nissinen). Aristoteleen Runousopin mukaan tragedia on yhtenäinen ja yksiloppuinen
teksti, joka sisältää kaltaisemme henkilöhahmon tekemän erheen, taitteisen juonen ja onnettoman
lopun. Useimmiten tragedian juoneen sisältyy murha. Hounin ja Ansion mukaan murha tragediassa
on kohtalonkysymys, joka nostattaa katsojan tunteita katharsikseen, merkiten epätoivon
tai vallan käytön motivoimaa suunnanmuutosta juonessa (s. 21). Kaksi nykyteosta, lyhytelokuvan
Jussi-ehdokas 2020, Laura Birnin ja Anna Paavilaisen kirjoittama Kaksi ruumista rannalla, joka käsittelee
murhatun naisen roolia rikossarjoissa, sekä Sara Stridsbergin kirjoittama Rakkauden Antarktis,
joka kertoo murhatun naisen ajatuksista hänen kuolemansa jälkeen, ovat kumpikin tarttuneet
tragedian teemaan, ja nimenomaan naisen murhan tapahtumiseen, tarkkanäköisesti ja stereotypioita
haastaen.

Tuorin ja Salusjärven mukaan ”intersektionaalinen feminismi, posthumanismi, muissa Pohjoismaissa
levinnyt Kulturmannen-kritik sekä gender ja queer theory ovat kaikki tahoillaan vieneet
keskustelua herooisen setätaiteilijuuden tiedostamiseen ja toiveeseen tilan antamisesta myös toisenlaisille
äänille” (Tuori & Salusjärvi). Birn ja Paavilainen ovat tilan ottaneet ja antaneet äänen
uhriksi pakotetuille naisille ja sitä kautta kaikille naisille. On rasittavaa joutua näkemään oma sukupuolensa
pelkistettynä usein samanlaiseen alisteiseen rooliin. Uskon, että se mitä näemme ruokkii
asetelmaa, ja nyt jos koskaan on korkea aika lähteä purkamaan tätä väärin aseteltua stereotypiaa
ja tarjota tilalle terveempi malli.

Tuori ja Salusjärvi harmittelevat, että ”asetelma, jossa puhutaan toisten äänellä tai heidän puolestaan,
on vain vahvistunut” (Tuori & Salusjärvi). Birnin ja Paavilaisen lisäksi Milja Sarkolan Pääomani
onneksi puhuu omalla äänellään. Teos, sekä esitys Q-teatterissa että kirja, on Sarkolan tragedia
ihmisen kurjuudesta finanssimaailman kurittamana ja hän kertoo onnen kääntymisestä onnettomuutta
kohti henkilökohtaisesta taloudestaan käsin. Esitys nojaa komedian puoleen, mutta
juoni raahaa katsojaa uhkaavissa asuntolainaluvuissa ja tienaamisen kamppailuissa kuin tragedia
konsanaan. Klaus Maunukselan mukaan ”kaikki taide nykyään syntyy ekologisesta kriisistä. Se on
todellisuus joka ympäröi meitä ja määrittää sitä miten taide asettuu koettavaksi” (s. 12). Katson
Pääomaani-esitystä pohtien samalla miten erikoisessa maailmassa elämme. Käytämme loputtomasti
aikaa kapitalistisessa järjestelmässä selviämiseen, talous pyörii aikoinaan kultaan sidotun
valuutan ympärillä, jossa markkinoiden päämääränä on tuottaa vain itselleen taloudellista voittoa
samalla kun maapallo, me mukaan lukien, etenee tragediassaan päivä päivältä kohti taitetta ja yksiloppuista
onnettomuutta.

Kallion mukaan Antiikin tragedian ajankohtaisuus liittyy poliittiseen dialogiin demokratioiden, totalitarismin
ja ääriliikkeiden välillä, sekä inhimillisen kokemuksen syvällisessä ja kriittisessä tarkastelussa
(s. 11). Tragedioiden viitekehyksenä on usein jonkinlainen sota. Tämä saa minut ajattelemaan
tasa-arvoa ja sitä perustavanlaatuista pohjatyötä mitä nykypäivän yhteiskunnalla on vielä
tehtävänään, jotta nainen saadaan pois jätesäkistä, välttämään pilkkominen, hiljentäminen ja kerta
toisensa jälkeen toistuva kuolema niin yhteiskunnassa, viihteessä kuin taiteessa. Laari kirjoittaa
Rakkauden Antarktiksesta, että ”tuntuu kuin kirjailija haluaisi näyttää, että tästä naisten ruumiiden
häpäisemisessä ja murhaamisessa oikeasti on kyse. Kuolema on kaukana viihdeteollisuuden murhatarinoista,
joissa keskitytään murhaajaan selvittämiseen ja unohdetaan uhri” (Laari). Outoa on
se kuinka normaalia on toistaa stereotypiaa naisen murhaamisesta. Minua koskettaa Laarin kuvailu
uhrin eli teoksen päähenkilön mielenmaisemasta, kun ”rakkaus on kuin lunta, se kietoo maailmaan
valoonsa ja katoaa sitten, Inni pohtii romaanin lopussa etsiessään läheisiään, jotka katoavat
häneltä samalla tavalla kuin jäätiköt sulavat maailmassa (Laari)”.

Maunuksela kuvailee, kuinka ”ekologisen surun muodot ovat yhtä vaihtelevia kuin ihmisten sijainnit
valtasuhteiden verkostoissa: ne voivat ilmetä haluttomuutena tunnustaa ekologisen tuhon todellisuutta
tai sitten maailmantuskana vailla selkeää kohdetta, välinpitämättömyytenä toisten kärsimyksiä
kohtaan, moralistisena ylenkatseena ja jatkuvana syyllisyydentunteena” (s. 13). Jään miettimään
nykyhetkeä ja taidetta. Tragedia näyttäytyy minulle vahvasti naisen vinoutuneessa kuvastossa
valkokankaalla ja naisen kohtalossa kapitalistisessa järjestelmässä ja olen kiitollinen Kaksi
ruumista rannalla -elokuvan ja Pääomani-esityksen tarjoamasta katharsiksesta. Havahdun kuitenkin
jääneeni puolimatkaan ekologisen suruni kanssa. Tuntuu, että tarvitsisin lisää taidetta, joka auttaisi
minua käsittelemään ekologista suruani.

Nykyesitykset ja kritiikki -kurssi järjestettiin Taideyliopiston avoimessa yliopistossa vuosina 2019–2020. Tutustu avoimen yliopiston opetukseen kurssikalenterissa.

Avoimen kampuksen blogi

Tässä blogissa julkaistaan Taideyliopiston Avoimen kampuksen toimintaan ja kursseihin liittyviä kirjoituksia sekä avoimen yliopiston kursseilla syntyneitä tekstejä.

Latest posts

Seuraa blogia