Ooppera on kuollut – eläköön ooppera!

4.5.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heta Muurinen

Lähtökohtani on, että Suomessa ooppera ei ole kuollut – ainakaan Žižekin ja Dolarin tarkoittamassa mielessä. Päinvastoin.

Ooppera on taidemuoto, joka on julistettu moneen kertaan kuolleeksi. Filosofit Žižek ja Dolar pitävät sitä kuolleena siksi, että ohjelmisto, jota oopperataloissa esitetään, on vanhaa, eivätkä sen sisällöt puhuttele oman aikamme yleisöä. Oopperaa pidetään myös kalliina, epäreilusti verovaroin ylläpidettynä eliittiharrastuksena, jonka ilmaisutapa on kummallinen. Tässä kontekstissa mielikuva lihavasta, kirkuvasta sarvipäästä on tietysti oikeutettu.

Ooppera ja tasa-arvo näyttäytyvätkin käsitteinä, joilla ei pitäisi olla mitään yhteistä. Silti osatutkimukseni ArtsEqual-tutkimushankkeessa tarkastelee juuri oopperaa ja tasa-arvoa. Aiheeni on monien mielestä absurdi, joten selitän hieman, mistä on kysymys.

Lähtökohtani on, että Suomessa ooppera ei ole kuollut – ainakaan Žižekin ja Dolarin tarkoittamassa mielessä. Päinvastoin.

Maassamme tilataan, sävelletään ja kantaesitetään uutta oopperaa enemmän kuin koskaan ennen – ja uskallan sanoa, että myös enemmän kuin missään muualla tällä hetkellä.

Ensimmäisestä Suomessa sävelletystä oopperasta, Fredrik Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästyksestä – joka sai kantaesityksensä vuonna 1852 – vuoteen 1999 meillä on kantaesitetty vajaat 220 oopperaa. Kansainvälisesti ajatellen tämä on vielä vähän. Vaatimaton määrä selittyy sillä, että suomalainen ooppera on nuori taidemuoto, jota alettiin rakentaa vasta 1800-luvun lopulla.

Häkellyttävää on kuitenkin se, että vuosituhannen alusta vuoden 2015 loppuun mennessä kantaesitettyjen suomalaisten oopperoiden määrä on niin ikään parin sadan luokkaa. Viimeisten 15 vuoden aikana meillä on siis kantaesitetty suunnilleen yhtä paljon uusia oopperoita kuin edeltävien 150 vuoden aikana yhteensä! Tämä mielestäni on se todellinen oopperabuumi, eikä siis välttämättä se, jonka on sanottu alkaneen 1970-luvulla.

Määrä ei tietenkään ole itseisarvo, mutta jotain se ilmiöstä kertoo. Toki meilläkin on näyttämöjä, kuten Suomen Kansallisooppera ja Savonlinnan Oopperajuhlat, jotka esittävät pääasiassa eurooppalaista, klassis-romanttista ohjelmistoa. Kuitenkin myös ne pitävät kunnia-asianaan tilata ja esittää uusia teoksia.

Mistä siis on kysymys?

Tutkimukseni mukaan 2000-luvun Suomessa ooppera tapahtuu pääasiassa muualla kuin vakiintuneissa instituutioissa tai pääkaupunkiseudulla. Lisäksi se käsittelee ajankohtaisia tai muita suomalaisille tärkeitä aiheita. Nämä ovat suomalaisen oopperan keskeisimmät tasa-arvoa tuottavat mekanismit eurooppalaiseen perinteeseen verrattuna.

Perustelen väitettäni muutamalla esimerkillä.

Oopperaa ei Suomessa enää tehdä vain vakiintuneilla näyttämöillä, vaan sitä tehdään ympäri maata. Kerimäellä, Rovaniemellä, Pajalassa, Lohjalla, Ypäjällä ja monella muulla paikkakunnalla on 2000-luvulla tehty mittaviakin oopperaproduktioita. Oopperasta on tullut valtakunnallisesti saavutettavampaa.

Oopperaa ei enää esitetä vain teatterilavoilla vaan melkein missä tahansa: luonnontiloissa, venesatamissa, kauppakeskuksissa, metrossa, kirkoissa – ja yksi suurhanke toteutettiin jopa Helsingin Olympia-stadionilla. Ooppera on siis astunut ulos perinteisistä, usein korkeakulttuurisina pidetyistä puitteistaan.

Lisäksi oopperaa esitetään konkreettisesti siellä, missä sen kuvaamat tapahtumat ovat tapahtuneet. Nivalassa on esitetty paikallisen Ruuttusen suvun koettelemuksista kertovaa Pula-oopperaa.

Oopperalla myös juhlistetaan suomalaisille merkittäviä historiallisia tapahtumia. Kun vuonna 2006 Porkkalan luovutuksesta oli kulunut 50 vuotta, Kirkkonummen oopperayhdistys esitti juhlavuoden kunniaksi Annukka Aholan Porkkala-oopperan.

Tasa-arvoon liittyvät myös oopperoiden sisällöt. Suomalaisessa oopperassa käsitellään ajankohtaisia aiheita ja yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten ympäristötuhoa, ihmissalakuljetusta, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, prostituutiota, huumeita, avioeroa, masennusta, itsemurhaa tai geenimanipulaatiota. Oopperassa on siis siirrytty kauas eurooppalaisen klassis-romanttisen oopperan aiheista, vaikka esimerkiksi perinteisiä kuningasoopperoita tai Kalevala-oopperoita sävelletään toki edelleen. Tasa-arvoa on siis myös se, että mikä tahansa kelpaa oopperan aiheeksi.

Kuvaavaa on, että vuonna 2011 Lohjalla esitetyssä Kuntaliitosoopperassa käsiteltiin paikkakunnalla tuolloin polttavaa poliittista kysymystä: tehdäkö kuntaliitos vai ei?

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Alustavasti voin sanoa, että suomalainen ooppera ei vihi katsojiaan yleiseurooppalaiseen oopperaperinteeseen ja sen meille vieraisiin arvoihin, vaan se kertoo tarinoita Suomesta ja suomalaisuudesta kaikessa moninaisuudessaan. Se siis rakentaa suomalaista identiteettiä, mutta kiinnostavaa on, että samalla se näyttää vahvasti rakentavan myös paikallisidentiteettejä.

Jäljelle jää tietysti monia kysymyksiä, kuten miten määritellään ooppera. Miten määritellään suomalainen ooppera? Mitä musiikki merkitsee tässä kontekstissa?

Selvää joka tapauksessa on se, että suomalainen ooppera elää ja voi hyvin. Sen elinvoimaisuus liittyy viime vuosikymmenten aikana tapahtuneeseen muutokseen, jossa eurooppalaisesta on tullut suomalaista. Ja nimenomaan tällä muutoksella on tekemistä tasa-arvon kanssa – Suomessa harvojen korkeakulttuurista on tullut lähes kaikkien kulttuuria.

Ooppera on kuollut – eläköön ooppera!

Kirjoittaja

FT, dosentti Liisamaija Hautsalo toimii tutkijana ja opettajana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa erikoisalanaan suomalainen ooppera.