Orkesterisäveltämisen kehdossa

18.6.2025 2 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

”Jo vuosia olen ihaillen seurannut sävellysopiskelijakollegoideni työskentelyä Radion sinfoniaorkesterin ja Helsingin kaupunginorkesterin orkesterityöpajoissa – hetkiä, jotka ovat kiistatta opiskelijoille sekä pedagogisia että varhaisammatillisia virstanpylväitä”, kirjoittaa sävellyksen opiskelija Jaakko Kilpeläinen

Tänä lukuvuonna myös minulle suotiin mahdollisuus osallistua orkesterityöpajaan yhdessä Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Työpaja koostui kahdesta harjoituksesta orkesterin kanssa: ensimmäinen harjoitus järjestettiin syyslukukauden ja toinen kevätlukukauden lopussa. Molemmissa harjoituksissa sävellysopiskelijaa kohden oli käytettävissä noin kolme varttia harjoitusaikaa. Ensimmäiseen harjoitukseen meitä kannustettiin tuomaan kokeellista ja keskeneräistä materiaalia – kokeellisimmatkin ideat olivat tervetulleita. Toista harjoitusta varten valmistimme ensimmäisen harjoituksen onnistumisten ja epäonnistumisten pohjalta napakat, vajaa kymmenminuuttiset orkesteriteokset.

Työpajan luonne oli alusta asti selvä: kyseessä ei ollut konserttiin tai yleisöesitykseen huipentuva tilaisuus, vaan suljettu, pedagoginen työskentelyhetki orkesterin, kapellimestarin ja sävellysopiskelijoiden välillä. Tämä ei-julkinen asetelma johdatti minut reflektoimaan henkilökohtaista suhdettani orkesteriin tulevassa teoksessani: halusin säveltää teoksen, joka olisi sekä esittäytyminen että kiitollisuudenosoitus ainutlaatuisesta yhteistyömahdollisuudesta Radion sinfoniaorkesterille. Näin sai alkunsa teokseni Salvete, joka tarkoittaa latinaksi tervehdystä.

Ensimmäistä kertaa orkesterin eteen

Ensimmäisen harjoituksen materiaalillani oli kaksi päätavoitetta. Halusin saada käsityksen orkesteriresonanssista: vuosien opiskelusta huolimatta vielä yksikään teoreettinen harjoitus ei ole luonut todellista mielikuvaa tietynlaisen yhtyeen soinnista. Käsitys yhtyeresonanssista syntyy ainoastaan kokemuksen kautta, johon työpaja tarjosi minulle mahdollisuuden orkesterin kohdalla ensimmäistä kertaa. Tämän lisäksi halusin oppia, kuinka nopeasti orkesteri omaksuu uutta materiaalia, mikä on keskeinen käsitys etenkin tilanteissa, joissa harjoitusaikaa on niukasti.

Mallikkaasti sujuneesta ensimmäisestä harjoituksesta, valtaisasta hermostuneisuudesta huolimatta, sain selkeät vastaukset asettamiini kysymyksiin. Virheelliseksi osoittautunut hahmotukseni orkesteriresonanssista selkeytyi yliorkestroidun materiaalini myötä – tässä projektissa jouduin ensimmäistä kertaa todella työskentelemään massan ja selkeyden tasapainottamisen eteen. Onnekseni tässä, muiden haasteiden rinnalla, sävellyksen opettajani Lauri Kilpiö ja orkestraatiovalmentajani Perttu Haapanen tarjosivat merkittävää apua ensimmäistä harjoitusta seuranneen muutaman kuukauden sävellyskauden aikana: rautaisella ammattitaidollaan he johdonmukaisesti osoittivat, missä säveltämäni materiaalini vaati lisää ilmavuutta.

Orkesteria arvostaen kohti onnistumisen elämyksiä

Aika ensimmäisen ja toisen harjoituksen välillä oli intensiivisin sävellyskausi, jonka olen koskaan kokenut. Vaikka opintojeni aikana olen oppinut tuntemaan säveltämisen ainaisen uuvuttavuuden, oli tämä orkesterisävellyskausi silti vähäunisinta aikaa elämässäni. Oli tyypillistä, että työskentelin aamusta yöhön, mutta siitä huolimatta tulos saattoi olla vain sekunteja valmista musiikkia – jos sitäkään. Kun teos kuukausien jälkeen viimein alkoi lähestyä valmistumistaan, edessä oli vielä yksi käytännön kannalta keskeisimmistä vaiheista: esitysmateriaalien valmistaminen. Vaihe, jonka merkitys on kiistaton, sillä esitysmateriaalit ovat kuin henkilökohtainen kirje jokaiselle orkesterin ainutlaatuiselle soittajalle. Tähän vaiheeseen Radion sinfoniaorkesterin nuotistonhoitaja Sebastian Djupsjöbacka piti valaisevan koulutuksen nuottigrafiikasta ja sen ratkaisevan konkreettisesta merkityksestä orkesterityöskentelyssä.

Työpajan toinen ja viimeinen harjoitus erosi tunnelmaltaan selvästi ensimmäisestä: siinä missä ensimmäinen sisälsi enemmän keskustelua ja kokeilua, painottui jälkimmäinen valmiiden teosten täsmälliseen harjoittamiseen. Teokseni ylitti ennakko-odotukseni: onnistuin lopullisessa teoksessani luomaan soinnillista tasapainoa sekä musiikkia, joka tuntui aidosti orkesterimusiikilta – ei ainoastaan kamarimusiikilta suurelle kokoonpanolle. Huomio, jonka suhteen aion olla tarkempi jatkossa, on laajemman kontrastin luominen kompleksisuuden ja selväpiirteisyyden välille – yksinkertaisimmillaankin musiikkini on edelleen aktiivista. En aio kuitenkaan sortua perinteiseen suomalaiseen pessimistisyyteen, vaan totean: Teokseni Salvete on varsin onnistunut ensimmäiseksi orkesteriteoksekseni.

Kokemukseni työpajasta alkoi uteliaisuudesta ja päättyi syvään vaikuttuneisuuteen Radion sinfoniorkesterin tavasta kohdata meidät. He loivat työpajan aikana turvallisen ja avoimen ilmapiirin, joka oli hedelmällinen taiteelliselle kasvulle. Suhtautuminen meihin sävellysopiskelijoihin oli läpi koko prosessin ennakkoluulotonta ja kunnioittavaa, ja heidän tinkimätön työskentelynsä soitannallisesti parhaimman lopputuloksen saavuttamiseksi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tästä kaikesta olen heille kiitollinen.

Ainutlaatuinen tilaisuus säveltäjäsukupolville

Korvaamattoman panoksen työpajalle antoi myös Mateusz Gwizdałła toimien projektin kapellimestarina ja kollegana. Hän oli läpi lukukauden valmis tarjoamaan johdonmukaista palautetta eheämmän lopputuloksen saavuttamiseksi. Arvostan suuresti käymiämme keskusteluja teoksestani, jotka kirkastivat muun muassa viestinnän keskeisyyden: kyse ei ole ainoastaan taiteellisesti luovista ideoista, vaan myös niiden selkeästä ilmaisusta sujuvoittaen harjoitustilanteita. Yhteisymmärryksen myötä opimme toisiltamme paljon.

Lopuksi haluan osoittaa kiitollisuuteni sävellyksen professori Veli-Matti Puumalalle sekä Radion sinfoniaorkesterin intendentti Maris Gothonille. Työnne työpajojen järjestämisessä – niin menneissä kuin tulevissakin – on korvaamatonta uusien säveltäjäsukupolvien nousulle!

Teksti: Jaakko Kilpeläinen