Osastokohtaisuuksia

1.12.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Miten taiteentekemisestä puhutaan Elimäenkadun eri kerroksissa? Mikä on kuvan suhde tilaan ja pintaan?

Tänä syksynä olen viimeistä lukuvuottani taideopiskelija. Alunperin oli tähtäimessä valmistua jouluksi, mutta kuten monella, korona sotki kuviot. Niinpä otin toisen päämäärän syyslukukaudelle, joka oli ammentaa mahdollisimman ennakkoluulottomasti tarjolla olevasta kurssipaletista ja päästä mahdollisuuksien mukaan vielä työskentelemään Elimäenkadun jokaisella osastolla kerran – tai siis opetusalueella, kuten niitä nykyään kutsutaan. Lukuisten kurssien peruunnuttua tai tiukennettua rajoituksiaan osallistujamäärien suhteen alkoi tämä monialainen visioni opetussuunnitelmastani murenemaan pala palalta. Mutta nyt kuunvaihteessa, Laura Wesamaan maalaus ja tila -kurssin opetuksen varmistuttua rajoituksista huolimatta, voin ilokseni todeta kerrosten välisten kurssihyppelyni kuitenkin onnistuneen.

Jo opintojen alussa muutama vuosi takaperin saattoi helposti aistia osastokohtaisuuksia kierrellessään ensimmäisiä kertoja Elimäenkadun tiloja. Pelkästään niiden järjestäytymisen tavat henkivät tietynlaista suhdetta maailmaan ja taiteeseen. Ylhäältä alaspäin:

Taidegrafiikan osastoa kartoittava välineiden ja työtilojen pedantti paikkatietoisuus.

Maalauksen aina tärpätiltä ja joltain muultakin tuoksahtava eksyttävä, värikäs sokkelo.

Mustien verhojen ja sermien reunustama, tyhjyyttään kuiskaileva Tila-aika.

Kipsipölyn päällystämä ja roinaröykkiöitä tursuavien rullakkojen uuvuttama Kuvanveisto.

Nämä neljä, jopa Harry Potter -maailman Tylypahkan tupiin joidenkin rinnastamat kerrokset ovat niiden keskustelujen kursiivi, joita Kuvataideakatemiassa opiskelun puitteissa käydään.

Opiskelijan näkökulmasta tiukat rajanvedot osastojen välillä ovat jokseenkin aikansa eläneitä, jopa turhia, useimpien tehdessä varsin estottomasti monimateriaalista settiä omien mielenkiinnonkohteidensa mukaan ja vaihdellen lennosta sopivia tekniikoita. Kuitenkin niiden opetuksen piiriin hakeudutaan tietynlaisilla odotuksilla (ja portfolioilla) ja opetusalueilta siirrytään jopa toiselle paremmin sopivalle opintojen aikana. Itse näkisin, että tietynlainen rajaus mahdollistaa tietynlaiseen taiteelliseen ajatteluun keskittymistä ja syventymistä, joka tyystin jaottelemattomassa taideopetuksessa jää toteutumatta, asioiden pysyessä pintapuolisella tai ylimalkaisella tasolla. Liikkuneeni jälleen eri kerrosten välillä (ja Levytiellä) sain tänä syksynä vahvistusta tällä ajatuksella, mutta aloin huomata myös monia yhteneväisyyksiä taidepuheen tasoissa ja siinä, mikä asia esiintyy minkäkin opetusalueen polttopisteessä.

Kuvan, tilan ja pinnan käsitteet ja kysymykset risteilevät eri tavoin eri opetusalueilla ja esiintyvät erilaisilla painotuksilla. Ne tuntuvat edustavan kuitenkin saman taidekäsityksen eri puolia, ulottuvuuksia. Joskus eroista syntyy valtavia kuiluja näkemysten välillä, mutta enimmäkseen siltoja. Rihmastoja, tekee mieli sanoa. Taiteen arvostus ja pyrkimys eteenpäin on kuitenkin yhtäläinen opetusalueesta riippumatta. Samankaltaisuutta tuntuu löytyvän myös historiallisen painolastin kanssa rimpuilemisessa. Siinä missä kuvanveistossa ongelmalliseksi koetaan yhä edelleen jalusta, joka käsitteenä murskataan paloiksi ja kootaan niistä yhä uudelleen, toimivat maalauksen ikiaikaisina vanginvartijoina kiilapuut ja suorakaiteen muotoinen maalauspohja. Ehkä Tila-ajassa toistuvat kysymykset dokumentaristisuudesta ja eettisyydestä, kenties performanssin rajoista ja määritteistä. Taidegrafiikassa kaikki alkaa painamisen käsitteestä, miten kuva siirtyy painopintaan tai kenties mitä painettava materiaali ja prosessi lopulta oikeastaan onkaan.

Sitten taas kielessä, tavassa puhua ja erityisosa-alueissa on kyllä osastokohtaisia eroja. Olen itse välillä ihmetellen pyöritellyt silmiäni maalareita kuunnellessani ja todennut heidän keskustelutapansa edustavan minulle jotakin arkitodellisuudesta irronnutta esoteriaa, jossa maalaus on pyhitetty ylimmäksi ja korkeimmaksi auktoriteetiksi ja sitten taas olen hämmästellyt graafikoiden loputonta kiinnostusta vedostuksen vaiheiden teknisiin seikkoihin ja siinä syntyneisiin virheisiin, juurikaan kuvien sisällöstä piittaamatta. Stereotypisoiden: Maalauksen ylimaallinen, kryptinen ja selittämätön värikenttien imu ja taidegrafiikan painopintojen syille ja virheille herkistynyt tekninen silmä saavat rinnalleen kuvanveiston arkisen ronskin ja suurieleisesti kolmiulotteisia muotoja veistävän käden ja tila-ajan kaikkiin suuntiin hajoavan, maailmoja heijastavan spektrin, joka kattaa teoriassa melkeinpä mitä vain. Voin nyt riemukseni todeta viimeistään tämän syksyn myötä kykeneväni keskustelemaan sujuvasti ristiin kaikkien eri opetusalueiden kieltä, vieläpä saavani siitä uusia oivalluksia ja syvempää ymmärrystä oman työskentelyni eri ulottuvuuksia ja potentiaalia kohtaan. Yksikään tapa ajatella ei sulje toista pois, päinvastoin, niiden leikkauspisteissä syntyy jotakin uutta ja kiinnostavaa.

• Ilai Elias Lehto

^{Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän pohdiskelee millaisia rooleja ja muotoja neljä tuttua osastoa tulevat ottamaan tulevaisuudessa, Elimäenkadun kerrostetun version jälkeen.}