Puhaltimia, tiimityötä ja kolme aspektia

3.6.2024 0 Tykkää 0 kommenttia

Sävellyksenopiskelija Auri-Helena Nikkinen osallistui yhteistyöprojektiin Helsingin Poliisisoittokunnan kanssa.

Odottava hiljaisuus laskeutuu jälleen Temppeliaukion kirkkoon. Minäkin pidätän hengitystäni jännittyneenä. Orkesteri aloittaa. Lehvistön havinaa jäljittelevän, suhisevan tekstuurin lomasta nousee esiin ensin erilaisia lintujen viserryksiä, sitten lempeä melodia. Hyvä. Teoksen edetessä niin suuret soinnut kuin ohuen herkät hetketkin virtaavat luontevasti orkesterista kohti yleisöä. Hyvä, hyvä. Koko teoksen ajan tuijotan herkeämättä kapellimestaria ja orkesteria, todennäköisesti näyttäen hieman saalistaan vaanivalta haukalta. Toivon, ettei kukaan orkesterista sattuisi katsahtamaan minuun päin. Vaikka se ei välttämättä naamastani näykään, riemuitsen jokaisesta välittyvästä tunteesta, jokaisesta taianomaisesta hetkestä, jokaisesta nuotista, jossa kuulen orkesterin sielun. Kun teos viimein loppuu, vallitsee salissa täydellinen hiljaisuus. Tekisi mieli hyppiä riemusta, mutten halua pilata tätä hienoa hetkeä. Lopulta yleisö purkautuu aplodeihin, ja minäkin kehtaan viimein osoittaa riemuni ja helpotukseni, ennen kuin rynnistän äkkiä itsekin lavalle kumartamaan. Kapellimestari Kyösti Vesterinen ja Helsingin Poliisisoittokunnan sinfoninen puhallinorkesteri ovat juuri toteuttaneet teokseni kantaesityksen paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Mikä ihana päätös tälle projektille, joka on ollut koko tähänastisen Akatemiassa opiskeluni tärkein ja mielekkäin.

Kyse on siis Sibelius-Akatemian ja Helsingin Poliisisoittokunnan puhallinorkesterin yhteisestä projektista, joka päättyi 24.5. pidettyyn Tulevaisuuden suurmestarit-konserttiin. Mukana oli yhteensä kahdeksan säveltäjää ja viisi kapellimestaria. Kukin säveltäjä sävelsi teoksen, jotka puhallinkapellimestariopiskelijat sitten johtivat, ja Helsingin poliisisoittokunnan sinfoninen puhallinorkesteri soitti. Koska nykysävellyksen kenttä on tyylillisesti niin moninainen, kuultiin konsertissa todella monipuolinen ja kiehtova kattaus erilaisia teoksia. Oma teokseni The Forest Within Me oli ikään kuin soiva rekonstruktio siitä henkisestä kokemusmaailmasta, joka sisälläni aktivoituu metsässä oleskellessani.

Projektissa oli useita aspekteja, jotka tekivät siitä minulle aivan erityisen. Ajattelin mainita niistä tässä kolme. Yksi oli ehdottomasti työskenteleminen puhallinorkesterinjohdon opiskelijoiden kanssa. Minusta on äärimmäisen tärkeää saada säveltäjänä enemmän kokemusta kapellimestarien kanssa työskentelystä, ja tässä projektissa se oli hienosti huomioitu. Ainakin oman kapellimestarini kanssa yhteistyö toteutui tasavertaisena ja aidosti vuorovaikutteisena, mutta kuitenkin niin, että molemmat kunnioittivat toistensa ”tontteja”, arvostaen toistensa yksilöllistä ammattiosaamista. Tämä mahdollisti sujuvan ja luottamuksellisen yhteistyön, josta tuli vahva tunne, että työskentelimme tiiminä kohti yhteistä selkeää päämäärää: parasta mahdollista kantaesitystä, minkä teos voi rajatulla harjoitusajalla saada.

Toinen kiehtova aspekti projektissa oli puhallinorkesteri kokoonpanona. Vaikka olin aiemminkin kirjoittanut orkesterimusiikkia, en ollut vielä kirjoittanut mitään puhallinorkesterille. Voisi jopa sanoa, että minulla oli ollut kokoonpanoon pieni kynnys, koska olin oman viulunsoittotaustani takia tottunut hyödyntämään paljon jousia orkestraatiossani. Projektin aikana löysin aivan uusia sävyjä orkestroijana, ja paljon uusia vaihtoehtoja jousipainotteisille soundeille. Sinfoninen puhallinorkesteri on kokoonpanona suuruudessaan ja sointivärillisessä monipuolisuudessaan sen verran mehukas, ettei jousien puuttuminen tuntunut projektin aikana sinänsä mitenkään rajoittavalta, vaan enemmänkin apuvälineeltä, joka johdatti uudenlaisten sointien äärelle. Projekti käytännössä eliminoi täysin kynnykseni kirjoittaa puhallinmusiikkia jatkossakin. Miten mukavaa!

Kolmas, ehkäpä jokseenkin ilmeinen, mutta silti tärkeä projektin aspekti oli palaute. Toisaalta soiva sellainen, eli omien musiikillisten ideoiden kuuleminen soivina, sekä toisaalta yleisön ja muusikoiden antama lämmin sanallinen palaute. Nämä asiat nostivat selvästi sävellyksellistä itsetuntoa. Soiva palaute on aina varsin selkeä: jos teos kuulostaa siltä, mitä on päässään kuvitellut, tulee säveltäjänä tyytyväinen ja onnistunut olo. Erityisen mielekästä tämä on sinfonisen puhallinorkesterin kaltaisten suurten kokoonpanojen kanssa, kun kokonaiskuulokuvaa on usein pieniä kokoonpanoja haastavampaa kuvitella ennalta. Muusikoiden palautetta pidän myös aina suuressa arvossa. Haluan, että he, joiden vastuulla on toteuttaa teokseni käytännössä, kokevat tehtävänsä merkitykselliseksi, mielekkääksikin. En myöskään voi väittää, etteivätkö kantaesityksen jälkeiset, yleisön aidosti liikuttuneet palautteet olisi merkinneet minulle mitään. Vaikka koenkin säveltäväni musiikkia ensisijaisesti itselleni (tai en oikeastaan edes itselleni, vaan teoksilleni), on musiikki kuitenkin loppupeleissä olemassa ihmisten toimesta ja ihmisiä varten. On ihanaa, kun voi musiikillaan koskettaa, ja auttaa ihmisiä kohtaamaan ja kokemaan omia tunteitaan. Kenties tämä oli minulle lopulta projektin parasta antia.

Auri-Helena Nikkinen,
sävellyksen kolmannen vuoden opiskelija, Sibelius-Akatemia