Taide ja sote – Taiteilijan ja tutkijan vuoropuhelu

17.5.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heta Muurinen

Anne Pässilä ja Eili Ikonen keskustelevat taiteesta ja sote-sektorista.

Anne Pässilä: Saanko esitellä, tässä on Eili Ikonen. Hän auttaa minua kulkemaan tutkija-kehittäjänä siihen suuntaan, mistä en vielä tiedä. Hän on hurjan rohkea, peloton viisaalla tavalla. Tulen aina voimakkaammaksi ajattelussani, keskusteluissamme, ideoinneissa ja pohdinnoissa. Voimakkaammaksi näkemään asioita kriittisesti, hän haastaa minut kyseenalaistamaan ja ihmettelemään.

Eili: Ja tässä on Anne. Hän johdattelee minut erottelemaan työskentelyni käytänteitä vasten jotakin laajempaa, kun toimin taiteilijataustani varassa ilman valmista kaavaa. Hän havahduttaa oleellisilla kysymyksillä ja ojentaa vastausehdotuksia, jotka ymmärrän. Annella on ihmeellinen tarkkuus nostaa puheen tasolle mietteistäni ne asiat, joita itse vasta epämääräisinä aavistelen, ja uskomaton malttavaisuus auttaa kuuntelemalla minua ajattelemaan selkeämmin, kun muuten meinaisin kellahtaa turhautuneisuuteen. Anne on liikettä ja virtaa ja kirkkautta, joka virittää, kuljettaa ja osoittaa suuntaa.

Anne: Olemme päättäneet oppia asioita
yhdessä ihmettelemällä, yhdistämällä taitelijan ja tutkijan tapaa kulkea kohti.

Kyse on kysymysten äärellä olemisesta.

Eili: Siis perillä olemisesta keskeneräisyydessä. Taide & sote -systeemistä puhuttaessa keskustelu liukuu turhan usein kysymyksiin taiteesta välineenä saavuttaa jokin tavoite: millaisilla menetelmillä taiteesta hyvinvointia tuotetaan ja miksi sitä ylipäätään pitäisi tuottaa taiteella. 

Anne: Miten sinä taiteilijana lähestyt hyvinvointia?

Eili: Taiteilijana ja ihmisenä en halua lähestyä hyvinvointia sosiaali- ja terveyssektorin palvelutuotteena. Ajattelen hyvinvoinnin olevan arvo, käsite, johon myös taide itseisarvoineen sisältyy. Jos taiteen poistaa, ei hyvinvointi voi olla täyttä. Jotakin perustavaa tapahtuu taidetta ja taidetoimintaa pitkin, taiteen äärellä, jota ei voi korvata muulla. Taide ei vain kuvaa jotakin, vaan se yhtä aikaa on osa maailmaa ja muuttaa sitä, niin kuin ihmisten välinen yleensäkin. 

Anne: Tämä ihmisten välinen hukkuu, kun siirrytään yksityiskohdasta ja tilanteisuudesta laajaan poliittisen päätöksenteon tasoon. Hyvinvoinnista tulee ikään kuin tuote. Olen pitkään miettinyt tätä tilaaja-tuottaja-markkina-taide & sote -asetelmaa. Mitä taide ja taiteilijana oleminen sosiaalisessa kontekstissa, osana hyvinvoinnin käsitettä oikein tarkoittaa?

Eili: Joihinkin sosiaali- ja terveysalan asiakkaisiin kohdistuu jatkuvasti erilaisia hoito- ja tukitoimia sekä arviointia ja raportointia. On tilanteita, joissa taiteilija saattaa olla lähes ainoita ihmisen ”tavallisia” sosiaalisia kontakteja vailla ohjaavaa, hoitavaa tai hoivaavaa suhdetta. Taiteilija on läsnä ihminen ihmiselle ja taide on tässä kohtaamisen lähde. Ihmisen on mahdollista tunnistaa oman elämänsä merkityksiä taidetta ja sen prosesseja vasten. Ihminen voi tulla paitsi nähdyksi ja kuulluksi myös ymmärretyksi muussa yhteydessä kuin palvelun asiakkaana tai miksei myös sitä tuottavana työntekijänä. Mielestäni jo tämä lisää osallisuutta, elämäntuntua, asiakaslähtöisyyttä ja tasavertaisuutta, eli tukee hyvinvointia.

Anne: Millaisia kohtaamisia sinulla on ollut?

Eili: Taiteilijana minua ei koeta auktoriteetiksi, joten voin toimia asia enkä asema edellä. Silti taiteen tietoa tuottava luonne on hyödynnettävissä palvelujen hoitavassa, ohjaavassa ja hoivaavassa työssä, kuten myös organisaatioita kehittävässä työssä. 

Anne: Miten sinä kuvaisit taiteen toiminnan logiikkaa?

Eili: Hyvinvoinnin yhteydessä itse taidetta ei ole mitenkään välttämätöntä ”valjastaa” tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan sen logiikka on vietävissä sosiaalisiin konteksteihin aiheuttamaan jotakin. Taiteen paikka on kaikkialla yhtä todennäköisesti kuin se on toisinaan myös ”väärässä paikassa”. Hyvinvointiyhteiskunnan reunamilla tai epäkohtien kanssa kamppailussa elävät, tai yhtä hyvin hyvinvointiyhteiskunnan kannattelijat, saavat taiteen avulla tilaa tunnistaa tunteitaan ja asemaansa, ja keinoja käsitellä niitä sekä omakohtaisesti että vasten jotakin yleistä. Ja parhaassa tapauksessa myös aktivoitua ja oppia toimivia tapoja muuttaa jotakin omassa tai yhteiselämässään toisten kanssa.  

Anne: Mitä hyvinvointi mielestäsi on?

Eili: Hyvinvointia voidaan lähestyä henkilökohtaista kokemusta laajemmin poliittisena tai yhteiskunnallisena käsitteenä, jolla viitataan kansalaisihmisten ja yhteisöjen korkeaan aineelliseen, henkiseen ja sosiaaliseen tilaan. Nämä sisältävät terveyden, riittävän toimeentulon ja elinolot, sekä myös henkilökohtaisesti koetun hyvinvoinnin. Elämänlaadulla tarkoitetaan ihmisen kokemaa terveydellistä, psyykkistä, sosiaalista ja elinympäristöön liittyvää tyytyväisyyttä suhteessa tarpeisiin. Psyykkisellä ja henkisellä hyvinvoinnilla, sosiaalisella pääomalla, onnellisuudella ja itsensä toteuttamisella on yhteys terveyteen ja arvioituun toimintakykyyn niin yhteiskunnan jäsenenä kuin ihmisen omassa elämänkerrassa. 

Anne: Mikä tehtävä taiteella tässä sitten on?

Eili: Taiteella on tehtävä sielläkin, missä sitä ei muka tarvita tai sitä ei osata tai ehditä kaivata. Yhteiskunnan hyvinvointi voi rapautua mielestäni silloinkin, vaikka koetun elämänlaadun kyselyihin nojaavat tilastot väittäisivät, että ihmiset ovat tyytyväisiä. Katveet jäävät huomioitta, ja eriarvoisuus lisääntyy salakavalasti. Vähään ja mitättömäänkin tottuneet, esimerkiksi osa vanhuksista, saattavat arvioida koetun elämänlaatunsa yhtä korkealle kuin yhteiskunnan silmissä todella hyvinvoivat kriittisemmät ja vaativammat yksilöt, mutta totuus esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon kuluissa näyttääkin hyvinvoinnin kääntöpuolta. Taiteella ja kulttuurilla on vaikutusta elämänlaatuun. Ne vaikuttavat viihtyvyyteen, turvallisuudentunteeseen, elämänhallinnan kokemuksiin, minäkuvaan ja sen arvostamiseen, tunnetaitoihin, aktiivisuuteen, iloon ja lopulta terveyteenkin. Kulttuurillinen heitteillejättö saattaa siirtyä menoeräksi sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tästä syystä taide ja kulttuuri tahdotaan ankkuroida osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Ennaltaehkäisevät investoinnit taiteeseen ja kulttuuriin tulevat halvemmaksi kuin sosiaali- ja terveysongelmat.

Anne: Mutta tarkoittaako tämä, että sote-alan palveluna tuotetun taiteen tulisi olla toista kuin vapaa taide? 

Eili: Tämä on se eri taidealoja puhututtava aihe, johon en yhtään tahtoisi osallistua, kun se on niin saamarin tylsää. Ei Lynchia tai Kaurismäkeäkään kiinnosta, asuuko heidän elokuvansa katsoja nuorisokodissa, valkoisessa linnassa, betonilähiössä vai palvelutalossa. Emme kysy, onko se enää elokuvataidetta, jos kerran elokuvia voi katsoa kotonakin eikä vain elokuvateattereissa. Minultakin on kysytty, katoaako omasta taiteilijuudestani jotakin, jos käsittelen jotakin olemassa olevaa sote-alan organisaation tilannetta tai tunnelmaa avoimessa prosessissa taiteen keinoin ja taiteilijan ajatuksin. Ei minulla ole mitään muuta ammattilaisuutta tai asiantuntijuutta, mistä käsin työskentelisin maailmassa. Tyhjennynkö tilannekohtaisuudesta ja voiko taide koskaan olla kontekstitonta? Vastaan, että ehkä taiteilijuudestani jotain katoaa, jos päätän antaa niin tapahtua, mutta eikö sekin valinta vain alleviivaa omaa taiteilijan vapauttani? Minä voin työskennellä ja tehdä asioita itsenäni ilman titteleitäkin, minuna.

Anne: Rakenteellisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja toiminnallisen systeemiin hahmottaminen yhdessä – ajattelu yhdessä – eri toimijoiden kanssa on elintärkeää, jotta ymmärretään, mistä taide & sote -yhdistelmässä oikein on kyse. Miksi-kysymys vapauttaa ajattelua, kuvaan tulee eri sävyjä, varjon ja valon suhde muuttuu. Ihmisten välinen on aina suhteessa vastuuseen. Työyhteisön tai ammattiryhmän luomat konventiot ja kulttuuriset kerrostumat kaventavat ajattelua. Näin täällä kuuluu olla ja ajatella -säännöstöt ohjaavat meitä, ajattelun vapaus unohtuu.

Eili: Eikä oteta vastuuta omasta ajattelusta.

Anne: Minä mielelläni ulkoistaisin sen vastuun määrittämällä, että rahoittaja, hallinto, johto, aika, traditio, strategia, poliittinen ohjelma tai jokin muu systeemi valvoo, kontrolloi ja säätelee vapauttani. 

Eili: Pelottaisiko sinua myöntää olevasi vapaa? Silloinhan olisit itse vastuussa? Ulkoistamalla vastuun menettää aina myös vapautensa, minusta ne ovat irrottamattomia.

Anne: Tuudittautuisinko mieluummin siihen, että jokin tai joku muu tietää mikä minulle on hyväksi paremmin kuin minä itse? Enhän voi tutkijanakaan ajatella, että joku tutkisi juuri minun tutkimustani itseäni paremmin, vaan minun on ajateltava se itse, omalla näkemykselläni, vasten kaikkea sitä mitä siihen liitän. 

Eili: Vastuuta on myös ne itse ajatellut kysymykset, kysymysten äärellä oleilut, joissa ei välttämättä tule esiin varmoja oikeita vastauksia, vaan vapaudellisia, todellisia tekoja.

Anne: Esimerkiksi tällaista ihmisten välistä. 

Kirjoittajat

Kirjoittajina ovat taiteilija Eili Ikonen ja tutkija Anne Pässilä. Anne ja Eili toimivat toistensa kriittisinä ystävinä ArtsEqual-tutkimuksessa. He keskustelevat virtaavalla otteella taiteesta, tutkimuksesta, hyvinvoinnista. Kummallakin heillä on kokemusta kehittämisestä taiteen toimintalogiikalla sosiaali- ja terveystoimialalla eli sote-alalla. Kumpikin on utelias, rohkea, peloton ja samaan aikaan keveää vimmaa täynnä. Heitä yhdistää halu ymmärtää sote-alaan liittyvää monimuotoista ”taide & sote” -systeemiä.