Taideopetusta etänä

9.4.2020 1 Tykkää 0 kommenttia

Taideyliopiston opetus väisti Koronaa verkkoon 18. maaliskuuta alkaen ja mullisti samalla opiskelijoiden, opettajien ja henkilökunnan arjen.

Kirjoittaja: Tomi Humalisto

Taideyliopiston opetus väisti Koronaa verkkoon 18. maaliskuuta alkaen ja mullisti samalla opiskelijoiden, opettajien ja henkilökunnan arjen. Viimeisetkin digijäärät joutuivat loikkaamaan laiturilta syvään päätyyn tavalla josta ei ole rakentavaa jakaa tyylipisteitä.

Kun yliopistojen tilat menivät kiinni ja opetus jatkui, jokainen joutui selviytymään parhaaksi katsomallaan tavalla käsillä olevilla välineillä. Uusi työskentelyn tapa jakautui rajusti oman kotityöpisteen todellisuuteen ja verkkoyhteyksien varassa olevaan etäläsnäoloon opiskelijoiden ja kollegoiden välillä. Käsillä oleminen määrittyi uudessa arjessa entistä voimakkaammin tuntoaistin kautta hiiren, näppäimistön tai puhelimen hypistelyyn, kahvikupin keraamisen lämmön lohduttavaan kosketukseen. Siihen liittyi myös digitaalisesta peilistä tuijottavan, epäkotoisen räjähtäneen kaksoisolennon hyväksyminen ennen kamerayhteyden avaamista. Uutta oli myös neuvottelu kodin äänimaisemasta niinä hetkinä kun etäyhteyden mikrofoni oli auki. Käsillä oli käsittämätön olosuhde, vaikka siinä oli paljon tuttua aiemmasta.

Kaikki asiat eivät ole muuttuneet perustaltaan. Olemme edelleen töissä ja opiskelijat opiskelevat. Kaikki tekevät paljon työtä, paitsi selviytyäkseen, myös säilyttääkseen ankkurin itselleen tärkeään. Opiskelijat pyrkivät edelleen valmistumaan ajallaan ja saamaan itselleen tietoja ja taitoja tulevaisuuteen, joka näytti uuden arvaamattoman puolen itsestään. Opettajat opettavat edelleen intohimoisesti, nyt vain samalla uusia keinoja opiskellen.

Valosuunnittelun koulutusohjelmassa, kuten koko yliopistossa, etätyö jalkautui keskelle kevätlukukautta. Oman opetukseni suhteen minun on ollut suhteellisen helppo vaihtaa Opinnäyteseminaarin ja Valon estetiikan kaltainen ryhmäopetus Teams-alustan kautta tapahtuvaksi. Etäkeskusteluiden ja presentaatioiden pitäminen on ollut kohtalaisen luontevaa. Jo lyhyen eristyksissä olon jälkeen opiskelijat suhtautuivat etäopetuskertoihin positiivisesti, ne tuntuivat tarjoavan kaivattua yhteisöllisyyttä. Reilun kolmen viikon etätyöskentelyn jälkeen muuan opiskelija koki jopa tarvetta pukeutua juhlallisemmin etätapaamiskertaan: hän oli laittanut solmion. Se oli toki performatiivista huumoria, mutta ele kertoo mielestäni siitä, miten aiemmin arkiset tapaamiset tuntuvat nyt erityisiltä.

Opiskelijat ja opettajat ovat tehneet paljon hyvää työtä. Olen esimerkiksi vaikuttunut valo- ja äänisuunnittelun koulutusohjelmien Tilaetydit kurssin tavasta viedä taiteellinen prosessi maaliin kekseliäillä ja viihdyttävillä tavoilla. Kyseiset 1. vuosikurssin opiskelijat tekivät vallitsevissa olosuhteissa videoita, kuvakertomuksia ja ääniteoksia, joita he jakoivat kurssin kesken. Vaikka tilaetydit eivät tänä keväänä voineet toteutua koulun tiloissa, ne todistivat kuitenkin tekijöidensä potentiaalin ottaa todellisuuden haasteet vastaan taiteellisen ajattelun avulla.

Kaikkien opetusaineiden kohdalla etäopetus ei ole yhtä helppoa, jos se on ollut sitä edellisissäkään esimerkeissä. Miten opiskella etänä erityislaitteiden ja -materiaalien käsittelyä tai niillä rakentelua? Miten tehdä audiovisuaalisia havaintoja eri tiloissa, mittakaavoissa ja olosuhteissa? Tai miten soveltaa tietoja ja taitoja, jos niitä ei voi kokeilla demojen ja konkreettisten kokeilujen avulla? En uskalla edes kuvitella haasteita, joita jotkut koulutusohjelmat kohtaavat nykyisessä tilanteessa fyysisen harjoittelun ja kehollisen vuorovaikutuksen suhteen.

Ajattelen, että edellä maalailemani haasteet ovat ratkaistavissa pidemmällä aikajaksolla; muutamien kuukausien päästä lähityöskentely on jälleen mahdollista. Hetkellinen digiloikka on ainakin osoittanut sen, että opiskelu ja taiteellinen ajattelu ovat sinnikkäitä ja mukautuvia prosesseja. Se osoittaa toisaalta myös sen mitä huomaamme kaipaavamme: yhteisöä, yhdessä tekemistä, ja moniaistista vuorovaikutusta. Kaipaamme myös näennäisen tuottamatonta läsnäoloa yhdessä olossa, hiljaisia taukoja asian välissä ja potaskan puhumista.

Läsnäolon kriisi on kuitenkin pakottanut kirkastamaan ja ratkaisemaan käytännön ongelmia opetuksen arjessa aloittaen kiireellisimmistä haasteista. Meihin valaa uskoa se, että tilanne on joskus ohi ja että me selviämme tästä. Voimme tavata jälleen kasvotusten, istua vierekkäin ja koskea. On hyvin mahdollista, että maailma kellahti pari astetta syrjälleen pysyvästi; arkeamme rajoittavia kriisejä on mahdollisesti luvassa jatkossakin. Osa pakon sanelemista muutoksista saattaa päätyä uudeksi käytännöksi, kuten etäkokoukset, ja voimme oppia jotain pellehypystämme syvään päätyyn.

Kiitos kaikille jo tähänastisesta valtavasta ja kekseliäästä työstä.

Palauttavaa Pääsiäistä.