Taidetta viime metreillä – tarve taiteeseen elämässä ja kuolemassa

31.1.2020 2 Tykkää 0 kommenttia

Olen tanssitaiteilija ja vienyt vuodesta 2002 nykytanssia eri muodoissaan vanhustyön yksiköihin, ja nyt myös sellaisten ikäihmisten koteihin, jotka eivät pääse lähtemään kodin ulkopuoliseen kulttuuritoimintaan.

Tällä hetkellä työskentelen ensimmäistä kertaa elämässäni lyhyiden projektien sijaan kolmivuotisella apurahalla. Tämä mahdollistaa sen, että osallistujat voivat olla mukana niin pitkään tai lyhyesti kuin haluavat tämän kolmen vuoden aikana.

Olen työskennellyt erään osallistujan kanssa vuoden hänen kotonaan. Olemme katsoneet lyhyitä tanssielokuvia, keskustelleet niistä ja elämästä muutenkin sekä tehneet lyhytelokuvia yhdessä. Viikoittaisten tapaamisten ja keskustelujen myötä meistä on tullut läheisiä. Tämän vuoden puolella työskentely on jatkunut sairaalassa. Seuraan osallistujan toipumista tai hiipumista. Osallistuja on vähenevistä voimistaan huolimatta halunnut jatkaa tapaamisia, ja pyrin löytämään sisältöä, jonka seuraamista pieni torkahtelu ei haittaa. Olen tyytyväinen, että minulla on mahdollisuus tähän pidempikestoiseen työskentelyyn osallistujien ehdoilla.

Osallistuin viime syksynä Ars Moriendi -festivaalin tilaisuuteen nimeltä Kuoleman kanssa – keskustelua kuolevan eksistentiaalisista tarpeista ja taiteen menetelmistä , jossa puhujina olivat palliatiivisen hoitotyön asiantuntija Heli Mikkonen, sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola, kulttuuriantropologian professori Taina Kinnunen ja saattohoitaja Petra Auramo.

Minulla oli puheenvuoro yhteisötaiteilijan roolissa. Vaikka en suoranaisesti työskentele saattohoitoyksiköissä, ovat vanhustyön yksiköt useimpien asukkaiden viimeinen koti. Toisten puheenvuoroja kuunnellessa oli hienoa huomata, että taide ja taidetyöskentely voivat vastata moniin kuolevien tarpeisiin: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, toisen ihmisen läsnäolo, keskustelun mahdollisuus, kosketus. Nämä ovat luontainen osa omaa työskentelyäni kenen tahansa kanssa.

Muutama vuosi sitten olin kuuntelemassa kulttuuriantropologi ja uskonnontutkija Marja Buttersin esitelmää. Hän kertoi väitöskirjatutkimuksestaan, jossa tutkii saattohoitopotilaiden kokemuksista ja suhteesta lähestyvään kuolemaan. Uskonto ei ole enää kaikille selitys ja ohjeistus kuolemaan. Mitä tapoja suhtautua kuolemaan ovat löytäneet ne saattohoitopotilaat, joille uskonto ei anna vastausta? Osa kieltää kuoleman. Ne, jotka ovat päässeet sopuun lähestyvän kuoleman kanssa, kertovat monesti saaneensa oivalluksia ja löytäneensä rauhan lähestyvän kuoleman ajatuksen kanssa taiteeseen tai luontoon liittyvien esteettisten kokemusten kautta.

Koska taiteella on merkitystä oivaltamiseen ja rauhan löytämiseen, sen pitäisi olla osa elämää koko matkan ja loppuun asti. Ensikosketus taiteeseen täsmäreseptillä vasta viime metreillä tuskin auttaa kuoleman ajatusten ahdistukseen. Uuteen asiaan tutustuminen voi kyllä tuoda iloa ja toivoa, mutta oivallusten syntymiseen vaatii aikaa ja tilaa sattumanvaraisuudelle.

Yhdyn siis Niina Oinaan aikaisemmassa blogikirjoituksessa esille tuomaan tulevaisuuden visioon ”Siihen, ettei enää ole vain taidepiirejä ja kultturelleja ihmisiä, vaan taide läpäisee koko yhteiskuntamme itsestään selvänä osana ihmisen kokonaisvaltaista elämää. Taide oikeasti kuuluisi kaikille.” https://blogit.uniarts.fi/kirjoitus/kohti-aaretonta-ja-raja-aitojen-yli/ ja siihen, että keskustelu taiteen hyvinvointivaikutuksista ei jäisi pelkästään osallistavan ja soveltavan taiteen ja taiteen saavutettavuuden nimissä erilaisiin ympäristöihin vietävän taiteen ympärille, vaan kaikenlaisen taiteen myönteiset sivuvaikutukset elämän laatuun ymmärretään; Mielestäni taiteen kokemisen ja tekemisen voisi nähdä yleisenä kansalaistaitona ja elämän ymmärtämisen välineenä, ja kulttuuria ja taidetta suositella kaikille liikuntasuositusten malliin! Siemen tähän on jo kylvetty 100 minuuttia taidetta kampanjassa. https://100minuuttiataidetta.taike.fi

PS. Mielestäni sensitiivisyys kuuluu oleellisena osana osallistavaan taiteeseen ja taiteeseen erilaisissa ympäristöissä eli kaikilla on oikeus elää ja kuolla myös ilman taidetta.

Elli Isokoski on helsinkiläinen tanssitaiteilija, joka on vienyt nykytanssia vanhustyön yksiköihin vuodesta 2002. Hän toimii laaja-alaisesti tanssijana, kouluttajana, yhteisötaiteilijana ja tuottajana. Isokoski on perustamansa tanssiryhmä Myrskyryhmän johtaja. Kuulumisia tämän hetken projektista voi seurata Ellin blogista https://www.myrskyryhma.fi/ellin-blogi Isokoski on mukana soveltavan ja osallistavan taiteen asiantuntijan erikoistumiskoulutuksessa.