Työ ja häpeä
Kuten alaston kehosi, on teos täynnä jälkiä sinusta. Dokumentaatiota ajasta, jonka olet uhrannut sen eteen.
On hyvä puhua häpeästä. Näin kirjoitin luonnoskirjaani taannoin ja jäin pohtimaan mitä oikeastaan tarkoitin.
Minulle häpeä on kolikon kääntöpuoli, se on aina vastassa minkä tahansa (taide)projektin myötä. En tiedä miten oleellinen osa prosessia on pelätä keskeneräisyyttä, omien taitojen puutetta ja hävetä vähän salaa ennakkoon lopputulosta, mutta niin usein käy. Joskus häpeä saapuu ripuittain, joskus kerralla kuin kaatosade, joka huuhtelee teoksen tyhjäksi tekemisen riemusta. Eikä se ilmene aina samalla kohtaa projektia tai teosta. Ennen alkoi helposti myötäelää tunnetta todeksi, mutta nykyään voi väittää tietävänsä jo paremmin ja valmistaa itseään ennakkoon. Häpeä teoksen äärellä kyllä löytää keinonsa näyttäytyä, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä se on osaltaan nöyrtymistä, taiteentekemisen kalibrointia. Välillä häpeä ilmenee kuin rituaali, jossa joutuu riisuutumaan alasti oman tekeleensä edessä. Paniikinomainen tunne siitä, että muut näkevät saman mitä sinä. Kaiken sen mitä olet mennyt tekemään, suurennuslasin alla kaikki virheet.
Kuten alaston kehosi, on teos täynnä jälkiä sinusta. Dokumentaatiota ajasta, jonka olet uhrannut sen eteen. Arpia ja ongelmakohtia, unelmointia mestarillisista saavutuksista ja katkeria takaiskuja oman riittämättömyyden tai teknisfysikaalisten realiteettien ja ongelmien äärellä. Mikään ei ole irti elämästä ja sen kaiken saat nähdä teoksessasi yhdessä hetkessä. Oman epäonnistumisesi, kuvitellun ja oikean.
Opettajani totesi teoksestani työhuonevierailulla: ”Silläkin on oikeus olla olemassa.” Olkoon se sitten vaikka epäonnistumiseni monumentti, lisäsin mielessäni. Mutta lausahdus tuntuu lohdulliselta juuri häpeän kanssa kamppaillessa. Eräs kollegani poltti kerran kaikki vanhat maalauksensa ja piirroksensa. Mietin onko hän koskaan katunut tekoaan? Teosta tarkkaillessani tunnen vahvasti miten väärin tekisin sen suvereenia olemassaolon oikeutta kohtaan mikäli nyt lähtisin tuhoamaan sitä. En anna myöten häpeän synnyttämälle tuhoamisvimmalle vaan vastustan sitä. Katseeni kiertää teoksen pintaa kylmänviileästi. Annan inhorealistisen arvosteluhalun synnyttämän häpeän syttyä ja sammua aikansa korvenneltuaan. Se on kuitenkin hyvä hetki, suomujen pudottua silmiltä ja alkuinnostuksen synnyttämien haavekuvien karistua. Katson kuin ensimmäistä kertaa mitä olinkaan tekemässä, tähänkö olen käyttänyt aikaani, ainutkertaista elämääni. Tämäkö olen minä, tässäkö on kuva jota olin veistämässä itsestäni?
Ehkä kaikki eivät siinäkään hetkessä koe häpeää, mutta itse tunnen oman alastomuuteni niin kovin vahvasti. Kaikki heikkouteni levitettynä eteeni. Ymmärrän teoksen esittävän itseäni ja sen asettaminen esille tulevaisuudessa asettaa niin teoksen virheet kuin minutkin alttiiksi arvostelulle. Annan itseni syötäväksi kaikille niille ajatuksille ja arvioijille joista minulla ei voi olla vielä aavistustakaan. Pelkään ettei kukaan enää tunnista pyrkimyksiäni virheiltä ja vahingoilta, lommot ja kolhut tulkitaan sisällöksi ja kuvastani näkyy vain negatiivi. Sitäkö on työ ja häpeä?
Sekava vyyhti minuutta ja heijastuksia, taiteentekemisen vuoristorataa, toiveita onnistumisista ja niistä luopumista. Hurmioitumista ja murheen alhoa. Mutta tiedän jo odottaa tätä kaikkea. Olen parkkiintunut pyöriskeltyäni prosessini läpi yhä uudelleen ja uudelleen. On syntynyt luottamusta siihen, että asiat putoilevat paikoilleen ja pidän häpeää nykyään jo yhtenä tärkeänä työvaiheena.
Teos opettaa, mutta sen edessä ei tule madella, joutua kauhun valtaan tai romahtaa dramaattisesti. Kyllä se hetki koittaa, jolloin kaikki vaan yksinkertaisesti näyttää paskalta. Hetken haluan seistä alasti, antaa häpeän korventaa kehoani. Hetken, mutta sitten on jo korkea aika kääntyä pois ja lähteä vaikka tupakalle. Teoskin haluaa hengähtää hetken ilman välitöntä läsnäoloa. Molemmilla on oikeus olemassaoloonsa, virheelliseen ja vaillinaiseenkin. Tauko on tarpeellinen, olipa se muutaman minuutin, viikon tai vuoden mittainen. Ei teoskaan kestä loputtomiin tekijänsä eksistentiaalista kauhua tekemänsä äärellä. Sen täytyy löytää oma oikeutensa olla olemassa ja asettua mukavasti muotoonsa. Ilman häpeää.
- Ilai Elias Lehto
Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän ei halua opetella eroon häpeästä, vaan oppia ymmärtämään sitä ja elämään sen kanssa.
Taideopiskelijan elämää
Taideyliopiston opiskelijat jakavat hetkiä arjestaan niin kotimaassa kuin vaihdossa ulkomailla. Pääset myös kurkistamaan esiripun taakse, kun opiskelijat kertovat valmistautumisestaan näyttelyyn, konserttiin tai esitykseen.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia