Työhuoneeltani

7.4.2019 0 Tykkää 0 kommenttia

Avaan oven tuttuun pölyiseen pimeyteeni. Täällä haisee joka päivä erilaiselta. Pyörävajalta, kirpputorilta, märältä villalta (silloin kun huovutan), biojätteeltä (silloin kun olen unohtanut lounasleivän viikonlopuksi työpöydälle), kuivuvalta savelta. Pahimmalta silloin kun yritin tehdä paperimassaa dyykatusta pakkausmateriaalista. Eltaantuneen rasvan ja kananmunankatku jäi päiviksi vierailulle vielä sittenkin, kun olin todennut toiveikkaan kokeiluni epäonnistuneeksi ja kipannut ne kaksi 10 litran sangollista roskalavalle. Tämä on minun päivänvalolta piilotettu kammioni keskellä kuvanveiston osastoa. Tänään täällä on vilakka ilmanala, vaikka ulkona nautitaan kevään ensimmäisestä oikeasti lämpimästä viikosta täysin siemauksin. Vedän tahraisen työhupparin niskaani alistuneesti vilunväristysten kera.

Katselen ympärilleni kykenemättä sittenkään päättämään mihin ryhtyä. Tämä tila on jo niin täynnä, vaikka se on ollut käytössäni suhteellisen vähän aikaa, vasta vuoden ja kolme kuukautta. Asiat ympärilläni muistuttavat luovaa prosessia – ne ovat kaikupohjia tunteilleni, jotka heittelehtivät päivittäin onnistumisista turhautumisiin, luovuuden/hulluuden puuskista syvän apatian kautta vaillinaiseen sovintoon. Monet ovat sanoneet, ettei täällä tunne olevansa jonkun työhuoneella. Olen silloin kysynyt miltä täällä sitten tuntuu, kodiltako? Muttei täällä kuulemma tunnu kodiltakaan, vaikka onkin kodikasta. Jään aina hämmentyneenä pohtimaan missä he täällä sitten tuntevat olevansa. Katselen kaikkea sitä vapautta, jonka olen muurannut umpeen esineillä, muistettavilla asioilla ja puolivalmiilla projekteilla. Kuin varkain tavara on asettunut tilaani, purkanut itsensä esiin ja muuttunut osaksi olemistani.

Muutkin ovat tulleet tänne purkautumaan. Aika ajoin ujo koputus ovelta ja suruisan hymyn myötä pyyntö jäädä hetkeksi vain olemaan. Huono päivä, ahdistava tapaaminen, pitkittynyttä epävarmuutta tulevasta. Toivon, että olen osannut lohduttaa heitä edes jotenkin. Mutta ehkä he eivät olekaan tulleet tänne minun takiani? Katselen pursuilevaa hyllykköä, seinien muistilappuja, näyttelyjulisteita ja postikortteja. Roskalavoilta pelastettuja huonekaluja, rautalankaverkkoja, vaahtomuovisäkkejä, värikkäitä kangaspinkkoja, levykokoelmaa ja pehmokarhujen äänetöntä populaatiota peränurkassa. Ne ovat vallanneet päivätorkkupatjani jo kuukausia sitten ja salaa kannan niille kaunaa kaikista hukatuista nokosista, kuitenkaan hennomatta siirtää niitä enää muuallekaan odottamaan pääsyä osaksi tämän kevään spektaakkelia. Tunnen niiden muuttumattoman intensiivisen tuijotuksen selässäni, kun asetun työpöytäni ääreen.

Kaikki tämähän on myös minua, sillä siitä mitä täällä oli ennen kuin saavuin minulla ei ole aavistustakaan. Tämä huone oli tyhjä, korkeintaan ilmassa leijui viitteitä edellisen käyttäjän läsnäolosta. Paperisilppua, tarra ovessa, muutama epämääräinen ”haen-myöhemmin-puh. numero” -rulla ovenpielessä. Tilasta tuli omani vasta kun ryhdyin täyttämään sitä, missä piileekin ehkä koko homman ydin. Reviirin merkitseminen, ovi jonka voi sulkea uteliailta. Kaikki mistä voi sanoa: Tämän minä omistan.

Myös taiteeni on monella tapaa tilan täyttämistä. Haltuunottoa. Rajaamista. Tasapainoilen usein omien demokraattisten ideaalieni kanssa mätkähtäen mojovasti nenälleni kun tulee aika tehdä päätöksiä. Sillä aina on ulkopuoli ja sisäpuoli. Valinta siitä mitä jää oven taakse. Tilalla on myös omat vaatimuksensa minulle. Tämä huone on isompi kuin aikaisemmat työhuoneeni ja vaatii siis vääjäämättä tekemään isompia asioita. Jokin minussa kapinoi tätä huomiota vastaan ja ehkä siksi päädyinkin käyttämään ensimmäisen puolivuotiseni miniatyyrien parissa nyhräämiseen. Onneksi taide opettaa myös nöyrtymään itsensä edessä. Luova prosessi on usein hilpeän takaperoinen. Nyt yritän kuuliaisesti toteuttaa tilan toivomusta. Olen kantanut sen täyteen, mutta tiedostan että purkamisen aika on lähellä. Sammutan valot ja takanani nallet jäävät tuijottamaan muotojen sulamista pimeään.

Ilai Elias Lehto
on itäsuomalainen kuvanveistäjä, joka muotoilee kierrätysmateriaalista, kankaasta ja karvasta avoimia kysymyksiä.
Tässä blogissa avataan hänen työskentelyään maisterityön äärellä ja valmistautumista vuoden 2019 Kuvan Kevät -maisterinäyttelyyn.

Kirjoittaja: Ilai Lehto
Mitä tapahtuu kun kuvanveistäjän työhuoneen valtaa vähin äänin pehmoinen nallearmeija? Minkälaista vuoropuhelua tulee käyneeksi pitkäksi venähtäneenä iltana rikkinäisen ompelukoneen ja ojasta ongitun teepannun kanssa? Miksi on välillä äärimmäisen tärkeää unohtaa tekevänsä taidetta?

Asiasanat: #KuvanKevät #Kuvanveisto #Kuvataide #Kuvataideakatemia #Lopputyö #Lopputyönäyttely #Taideyliopisto