← Takaisin blogiin

”Vähemmistön ääniä”

Miksi minua tuo vanha teksti oikein kiinnostaa? Sanoinko silloin jotain, joka on edelleen ajankohtaista?

Vanha Rondon artikkeli

Yritän muistella vanhaa tekstiäni, jonka kirjoitin noin 20 vuotta sitten. Oman muistikuvani mukaan teksti oli kolumni, joka julkaistiin jossain musiikkialan lehdessä valokuvan kera. 

Lähden etsimään tiedostoa koneeltani. Aloitan uusimmasta tietokoneesta ja siihen yhteensopivista kovalevyistä. Ei mitään havaintoa.

Siksi siirrynkin pikaisesti edelliseen ulkonäöltään pienempään ja kömpelömpään kannettavaan tietokoneeseen. Kokeilen hakusanoilla: kolumni, teksti, Talvitie. En saa yhtään osumaa.

Kolmanneksi vanhin tietokoneeni, jolla ei tilan puutteen vuoksi ole tallella enää mitään, on varustettu aivan eri liittimin kuin uudemmat laitteet, mikä aiheuttaa huomattavasti päänvaivaa. Kipuan tuolille ja alan penkoa ylähyllyjä siinä toivossa, että löytäisin vanhat kovalevyni. Löydän ja käynnistän levyt, vaikka ne pitävätkin huolestuttavan kovaa ääntä. 

Laajennan hakusanavalikkoa sanoilla uskonto ja lähetystyö. Löydän kaikenlaisia muita tekstejä, kolumneja eri aiheista, ohjelmakirjoihin kirjoitettuja kommentteja ja utopistisia sävellyssuunnitelmia, mutta en tätä etsintäni kohdetta.

En malta olla lukematta vanhoja kehitelmiäni. Yhdessä kolumnissa vuodatan oopperailmaisun mahdottomuudesta, seuraavassa jään jumiin omaan nokkeluuteeni. Nolostuttaa. Löydän myös kriittisen kannanoton, joka on osoitettu yleisradion johdolle ja pohtii kokeilustudion tulevaisuutta. Poskeni alkavat helottaa, kun muistan vastineen, jonka sain.

Löytämistäni kirjoituksista ja sähköpostiviesteistä alan kuitenkin haarukoida mahdollista julkaisuvuotta. Pääsen vuoteen 1999, jolloin otin sähköpostin käyttöön. Sain ensimmäisen internetyhteyden silloiseen asuinpaikkaani, pieneen mummonmökkiin Järvenpään Nummenkylässä. Neitseellisen riemukkaasti lähettelin viestejä pohjoismaalaisen säveltäjäkollegani kanssa, enkä malttanut odottaa. Jokaisen uuden viestin vastaanottaminen vaati modeemiyhteyden käynnistämistä eli jonkinlaista puhelinsoittoa – viestit eivät kilahdelleen kännykkään reaaliaikaisesti.

Vanhimpia sähköpostiviestejä minulla ei ole edes tallella, sillä ensimmäinen osoite on poistettu käytöstä. Harmi, sillä siellä tämä kyseinen teksti olisi, intuitiivisesti tiedän. Mutta nyt aikaikkuna alkaa tosiaankin tarkentua: melko varmasti kolumni ajoittuu 1999–2001 väliselle ajanjaksolle. Lähdin ulkomaille opiskelemaan syksyllä 2001, ja tuolloin monia asioita hoidettiin jo sujuvasti sähköpostin välityksellä.  

Miksi minua tuo vanha teksti oikein kiinnostaa? Sanoinko silloin jotain, joka on edelleen ajankohtaista? Mielestäni käsittelin siinä nykymusiikin marginaalisuutta ja yleisön kohtaamisen ongelmaa. Samaa kysymystä, joka on yhtenä tutkimukseni kohteena.

Otan kolumniasian puheeksi ystäväni kanssa. Hän muistaa tekstin ja on kuulemma joskus lähiaikoina miettinyt sen sisältöä. Ystäväni ehdottaa, että kyseessä olisi Rondo, musiikkialan pitkäaikaisin julkaisu. Tämä keskustelu motivoi minua jatkamaan etsintää.

Koska koneet ja kovalevyt on nyt tutkittu, minulle jää ainoaksi vaihtoehdoksi lähteä etsimään kolumnia painetuista lehdistä. Sibelius-Akatemian kirjaston varastosta löytyy Rondo-lehden vuosikerrat vuodesta 1994 vuoteen 2004. Varastohyllyltä ensimmäiseksi pistää silmään vuoden 2000 kokoelmanide. Aloitan selaamisen; vatsanpohjassa kutkuttaa. Kuinka naiivi ja poleeminen olen tuolloin 20 vuotta sitten voinut olla? 

Ja ping! Kesäkuun lehdestä 2000/6 löydän etsimäni otsikolla ”Vähemmistön ääniä”.

”Junassa viereeni istui mies – siististi pukeutunut. Keskustelumme lomassa hän kaivoi laukustaan Raamatun ja ojensi sen minulle. […]

Vähemmistöryhmien edustajien, uskonlähettiläiden kuin nykysäveltäjienkin, on taisteltava jatkuvasti olemassaolonsa puolesta. Olemassaoloa voi perustella yksilön valinnalla – luovalla hulluudella. Mutta jos se ei riitä perustaksi, on vastattava kysymyksiin, miksi ja kenelle olemme olemassa. […]

Joskus uskottiin kauneuteen. Nyt lähes yhtä yksinkertaisesti kukin taiteilija asettaa uskomukselleen oman, usein teoskohtaisen, kriteerin. Milloin uskotaan perinteeseen, milloin erilaiseen, milloin kiinnostavaan tai ammattitaitoiseen. Mikään näistä määreistä sellaisenaan ei ole riittävä taiteen lähtökohdaksi. Olennaista on, että ensin nykysäveltäjät itse uskovat omaan taiteeseensa ja ovat vaikuttuneita nykytaiteen äärellä, ja vasta sitten heillä on mahdollisuus levittää sanaa eteenpäin. […]

Nykysäveltäjyys on kokopäivätoimista työtä. Nykysäveltäjä edustaa herpaantumatta tätä ”outoa ja vaikeaa” taiteen aluetta. […] 

Jos halutaan, että nykymusiikki koskettaa laajemmin oman aikamme ihmisiä, niin miten nykysäveltäjän pitäisi tuoda itseään tykö? […]

Sen jälkeen kun olimme käyneet pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun uskontoon liittyvistä kysymyksistä, keskustelu kääntyi minuun – minun kutsumukseeni. Otin laukustani levyn – nykymusiikkia – ja ojensin sen miehelle vastalahjaksi.”

Muuttuva säveltäjä

Säveltäjä, oboisti ja pedagogi Riikka Talvitie pohtii blogissaan ympäröivän yhteiskunnan vaikutusta säveltäjän toimenkuvaan. Erityisesti hänen kiinnostuksen kohteenaan on säveltäjän ja yleisön välinen vuorovaikutus. Miten säveltäjän työn yksilökeskeisyyttä voisi avata jaetun tekijyyden ja yhteisöllisyyden näkökulmasta? Talvitie suorittaa taiteellista tohtorintutkintoa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia