Yeiyari – kertomus yhteisöllisen maalauksen tekemisestä

5.8.2019 3 Tykkää 0 kommenttia

Sain sähköpostia Meksikosta Läntisestä Sierra Madren vuoristosta Tatuutsi Maxakwaxi -koulusta. Tatuutsi Maxakwaxi (Isoisoisä Kauriinhäntä) on wirrarikayhteisö Tsikwaitan perustama kaksikielinen yläasteen koulu. Olen pitänyt koulussa Pekka Kantosen kanssa taidetyöpajoja vuodesta 1999 ja osallistunut koulun yhteyteen perustettavan yhteisömuseon suunnitteluun ArtsEqualin ja sen vuorovaikutuskumppanin CRASH-yhdistyksen edustajana. Koulun opettajat kutsuivat meidät museon avajaisiin ja työpajaa pitämään. Vastasin kutsuun ja ehdotin, että pitäisimme uudessa museossa lankamaalaus- ja videokuvaustyöpajan.

Saavuimme kouluun toukokuisena maanantaina kesken koulupäivän, ja meidät vietiin uuteen museoon, käytöstä pois jääneeseen rakennukseen, joka hohteli kunnostettuna ja valkoiseksi maalattuna. Sisällä oli oppilaiden kirjailemien liinojen päälle koottuna kyläläisten tuomia vanhoja käyttöesineitä ja koulun oppilaiden valmistamia käsitöitä: kierrätysmuovista valmistettuja köysiä, kurpitsapulloja ja -kulhoja, uhrinuolia, kudottuja laukkuja, kirjailtuja vaatteita ja helmikoruja.

Suunnittelimme työpajan ohjelman Tsikwaitassa asuvan taiteilijan Gregorio Santibañezin ja opettaja Nuvia Hernandezin kanssa. Sovimme, että työpaja pidettäisiin vapaehtoisille yläkoulun ensimmäisen luokan oppilaille kahden ja puolen viikon ajan joka iltapäivä ruokatunnin jälkeen. Aiheeksi sovittiin Tsikwaitan kylän historia, nykyisyys ja tulevaisuus. Tarkoitus oli, että jokainen oppilas valmistaisi kaksi 30 x 30 senttimetrin kokoista maalausta ja niistä koottaisiin kaksi suurikokoista seinämaalausta. Toinen jäisi museolle ja toinen vietäisiin Suomeen esitettäväksi näyttelyissä. Maalaukset esittäisivät esi-isien jalanjälkiä, jotka johtaisivat menneisyyden kyläyhteisöstä tulevaisuuden kylään. Gregorio opettaisi lankamaalaustekniikkaa, minä opettaisin maalausten luonnostelua annetun aiheen pohjalta ja ohjaisin työskentelyä niin, että maalauksista ja videoista syntyisi näyttelykelpoinen kokonaisuus, Pekka kuvaisi oppilaiden kanssa prosessia videolle ja Nuvia neuvoisi oppilaita kameran käytössä.

Työpajan ensimmäisen päivänä oppilaita oli paikalla nelisenkymmentä. Luokassa oli tiivistä ja lämmintä, kun oppilaat istuivat pareittain, kerivät lankaa vyyhdeltä ja kuuntelivat samalla Gregorion esittäytymistä. Gregorio kertoi, että wirrarikojen perinteiset lankamaalaukset menevät hyvin kaupaksi kaupungeissa ja niitä valmistamalla voi hankkia elannon. Käsityöläiseksi kannatta ruveta vain, jos nauttii käsitöistä ja jaksaa istua monta tuntia paikallaan. Gregorio itse oli kiinnostunut käsitöiden tekemisestä jo lapsena, ja hän oli opettanut kaikki lapsensa käsityöläisiksi. Hän näkee aina unessa lankamaalaustensa aiheet ja väriyhdistelmät. Hän myy taulunsa Guadalajaran kaupungissa sijaitsevalle gallerialle. Koska hänen ei tarvitse myydä töitään eteenpäin, hän voi asua perheensä kanssa vuoristossa.

Wirrarikojen perinteinen lankamaalaus on suhteellisen uusi taidemuoto. Se on kehittynyt 1900-luvun puolivälissä uhrinuoliin kiinnitettävän pienen pyöreän maalauksen, nierikan, pohjalta turisten ja taidekerääjien himoitsemaksi taide-esineeksi. Lankamaalaus valmistetaan niin, että mehiläisvahalla vahatulle puulevylle painellaan kuvioita villa- tai akryylilangasta. Saksalaisen Méxicossa asuvan antropologin Johannes Neurathin mukaan lankamaalaukset jatkavat Meksikon esikolumbiaanisten kulttuurien visuaalista ajattelua ja ovat kuitenkin läpikotaisin moderneja.

Jokainen oppilas sai puulevyn ja nokareen mehiläisvahaa. Gregorio neuvoi kaikkia levittämään vahan levylle ohueksi kerrokseksi muovisella työkalulla, ”esimerkiksi viivottimella, luottokortilla tai äänestystodistuksella”. Viikon lopulla luokassa oli pulpettirivin päällä valmiina 36 vahattua alustaa. Gregorio piirsi alustoille polun, joka kiemurteli niin, että se pieni osa siitä osui joka alustalle. Polulla näkyi esi-isien jalanjälkiä. Yhteinen maalaus sai wirrarikankielisen nimen Yeiyari, joka tarkoittaa esi-isien polkua, kulttuuria ja uskontoa.

Toisella viikolla oppilaat piirsivät ryhmissä suurikokoisia luonnoksia Tsikwaitan kylän menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Menneisyydestä kertovassa piirustuksessa oli paalujen varaan rakennettuja majoja ja kivisiä temppeleitä, uhriesineitä, karjaa ja maissipelloilla ahertavia ihmisiä. Nykyaikaa esittävässä piirroksessa oli kuva Tsikwaitan keskustan kaduista ja rakennuksista. Tulevaisuuskuvassa karuselli, uima-allas, sairaala, helikopteri, autoja ja koiraa talutushihnassa ulkoiluttava lyhythiuksinen nainen.

Oppilaat kertoivat piirroksistaan kameralle: ”Ennen ihmiset eivät osanneet rakentaa hyviä taloja eikä täällä ollut maanteitä. Ihmiset kävelivät päiväkausia kaupunkiin kauppaa tekemään. Heillä ei ollut rahaa, vaan he vaihtoivat kanoja ja kalkkunoita suolaan ja muuhun. He käyttivät repaleisia vaatteita ja sitoivat kankaita tai eläinten nahkoja ylleen nauhoilla. Tulevaisuudessa Tsikwaitassa on parempi urheilukenttä ja jalkapallokenttä, jossa on kunnon maalit. Koulut ovat parempia ja ne saavat enemmän tukea. Päälliköiden kokoustalo on saatu valmiiksi. Jos täällä asuu mestitsejä, he kunnioittavat meidän tapojamme.”

Aikapolun alkuun vasemmalle alkoi muodostua perinteinen kylämaisema temppeleineen, keskivaiheille maissipeltoja ja urheilukenttä, viimeiseksi oikealle autotie. Monet lapsista piirsivät polun varrelle samanlaisia koristeellisia kasviaiheita, joilla wirrarikat kuvioivat vaatteensa, korunsa ja uhriesineensä: peyotekaktuksia, maissintähkiä ja peuroja. Oppilaat auttoivat toisiaan. Innokkaimmat piirsivät kuva-aiheita useihin tauluihin ja toiset värittivät heidän piirustuksiaan langoilla.

Jo parin päivän jälkeen tuli ilmeiseksi, ettemme mitenkään saisi kahdessa ja puolessa viikossa valmiiksi kahta seinämaalausta. Huolestuimme siitä, saisimmeko valmiiksi edes yhtä. Työpajan viikoille osui useita suunniteltuja ja suunnittelemattomia vapaapäiviä: Wirikutan autiomaasta palaavien pyhiinvaeltajien tervetuliaisiksi vietettävä peyotejuhla, äitienpäivä, opettajien päivä, oppilaiden päivä ja lopulta myös ylimääräinen lepopäivä, jotta oppilaat saisivat nukkua pois univelkaansa herättyään monena aamu kolmelta laulamaan yhdessä serenadeja päivänsankareille. Huolemme osoittautui turhaksi. Vapaapäivinä varsinkin koulun lähellä asuvat oppilaat saapuivat työpajaan jo aamusta eivätkä suostuneet lähtemään ennen pimeää. Iltapäivisin jotkut äidit odottivat turhaan tyttäriään tekemään kotitöitä ja tulivat lopulta hakemaan heitä kotiin.

Yhteisön poliittiset päättäjät ja perinteiset päättäjät, eli samaanioppilaat, osallistuvat aktiivisesti koulun tapahtumiin. Koulun keskusaukio on tärkeä kokoontumispaikka, koska sen keskellä on kivilevyllä peitetty kuoppa, joka on väylä tuonpuoleiseen: ylisiin ja alisiin. Kuoppa määrittelee koulun pyhäksi paikaksi ja temppeliksi, xirikiksi. Yksi samaaneista oli uneksinut, että museon avajaisissa oli järjestettävä rituaali, jossa väylä avattaisiin. Fysiikan ja videokuvauksen opettaja Eduardo kertoi, että avaaminen vaatisi uhriksi lehmän ja osa lehmän verestä olisi vietävä pääkaupunkiin, Méxicon keskusaukiolla sijaitsevaan asteekkien temppeliin. Viimeisellä viikolla aloimme ihmetellä, miksi avajaisia ei jo alettu järjestää. Kysyimme asiaa opettajainkokouksessa ja meille vastattiin, että avajaiset siirtyvät seuraavalle vuodelle, sillä lehmää ei ollut saatu hankittua eikä Méxicon-matkaa valmisteltua.

Museon avajaisten sijaan vietimme seinämaalauksen avajaiset oppilaiden päivänä. Kouluun oli kutsuttu päättäjiä ja lasten vanhempia. Kuvataiteen ja käsityön opettaja Everardo oli tehnyt lankataulujen ympärille rimoista kehykset, ja aamupäivällä hän löi seinään nauloja tauluja varten. Kiviseinänauloja ei ollut myynnissä kylän kaupoissa. Saatavilla olevat naulat vääntyivät ja loppuivat kesken. Liima irtoili kehyksistä. Kiireessä liimailimme uusia kehyksiä ja laitoimme ne painon alle kuivumaan sillä aikaa, kun oppilaat osallistuivat juhlaohjelmaan.

Kello yhdeltä museon ovet avattiin. Kaikki taulut olivat seinällä kehyksissään, eivät kuitenkaan aivan suorissa riveissä. Oppilaat, opettajan ja vanhemmat tungeksivat sisään takaovesta, jonka vierestä maalaus näkyi parhaiten. Kuului syviä huokauksia, spontaaneja taputuksia ja huudahduksia: tsimu´ane! ihana! Reitti kuljetti näyttelyvieraat pöytien vierestä seinämaalauksen editse etuovesta ulos. Useat oppilaat pysähtyivät taulun edessä ja ottivat selfien kännykkäkamerallaan.

Avajaisten jälkeen kouluruokalassa tarjoiltiin juhlalounas oppilaille ja heidän perheilleen. Alueen koulutarkastaja piti puheen, jossa hän kiitti koulua museon perustamista ja ”suomalaisia ystäviä”, eli ArtsEqualia, CRASHia ja Suomen ulkoministeriötä, museon tukemisesta. Työpajan lopputuloksen näki avajaispäivänä pari-kolmesataa henkeä. Useimmat avajaisvieraat eivät olleet koskaan aiemmin vierailleet museossa tai taidenäyttelyssä. Teos oli heille jotain aivan uutta ja kuitenkin tunnistettavasti heidän omaa kulttuuriaan.

Matkustimme Tsikwaitaan osallistuksemme yhteisömuseon avajaisiin, mutta osallistuimmekin sen sijaan yhteisömaalauksen tekemiseen ja avajaisiin. Toinen maalaus, joka viedään ulkomaille näyttelyihin, on vielä tekemättä ja video suurimmalta osin kuvaamatta. Meidän on palattava Tsikwaitaan jatkamaan työpajoja ja osallistumaan seuraaviin avajaisiin. Ensi vuonna oppilaat ovat yläkoulun toisluokkalaisia ja jo kokeneita lankamaalauksen tekijöitä. Heidän ajatuksensa oman kylänsä historiasta, nykyajasta ja tulevaisuudesta ovat todennäköisesti jonkin verran muuttuneet.

Vaikka suunnitelmien vaihtuminen onkin turhauttavaa, aiomme lähteä taas ensi vuonna innolla avajaisiin. On hienoa tietää, että maailmassa on paikka, jossa hallinnolliset päätökset joustavat ihmisten ja esi-isien toimien mukaan. Yhteisölliset työt ja juhlat ymmärretään osaksi koulun opetusta. Kouluviikkoa muutetaan sen takia, että opettajat ja oppilaat voisivat toivottaa pyhiinvaeltajat tervetulleeksi. Samaanin näkemä uni muuttaa museon avajaispäivän ja -vuoden. Lapset luottavat siihen, että valtaväestön ihmiset kunnioittavat heidän tapojaan myös tulevaisuudessa.

Lea Kantonen on taiteellisen tutkimuksen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Hän toimii tutkijana ArtsEqual-hankkeessa.