← Takaisin blogiin

Kätkeytyminen

Niin taiteilijalla kuin hänen taiteellaankin on tarve piiloutua, lymyillä merkityksissä ja pysytellä kätkettynä näkyvillä.

»On ilo olla kätkettynä mutta katastrofi, mikäli ei tule löydetyksiD.W.Winnicott

Kulttuuri potentiaalisessa tilassa ilmenevänä siltana tasapainottaa salaisen sisäisen kommunikoinnin ja ulkomaailmaan kohdistuvan mukautuneen, ei-kommunikatiivisen suhteessaolon välistä jännitettä sallimalla sisäiselle todellisuudelle muotoja, jotka ovat ulkomaailman ymmärrettävissä. Samalla kuitenkin kohtaamme taiteilijan dilemman: yhtäältä taiteilijalla on suuri tarve kommunikoida, mutta toisaalta vielä suurempi tarve suojautua, pysyä piilossa (not to be found). Tämän voinee ymmärtää siten, että taiteilija haluaa vuorovaikutusta tavalla, jossa vastaanottaja jakaa hänen salaisuutensa mutta ei kysy, miten tai mistä hän on sen löytänyt. Ehkä voisi myös ajatella, että taideteoksen täytyy antaa olla salattu vastaanotettuna

Tämän minulle kertoi psykoanalyysin teoreetikko Donald Woods Winnicott. Olen monessa kohtaa opinnäytteen kirjoitustyössäni ihmetellyt miten niin yksinkertaisten asioiden ilmaiseminen kysyy paljon sanoja ja vielä enemmän teoriaa. Olen taiteilija, pitääkö minun todellakin sisäistää kaikki tämä pystyäkseni puhumaan siitä mitä teen? Ilmeisesti. Oudointa on se, että suurin osa taiteen muotoja, sisältöjä ja vaikutuksia ruotivista kirjoittajista tuntuisi olevan aivan jostain muilta taajuuksilta kotoisin. Varmaankin siksi, että kun taidetta todella tekee, ei sille oikein löydy sanoja. Huomaan itsekin olevani jatkuvasti saman dilemman äärellä. Kun tein maisterin opinnäytteeni kaksi taiteellista osiota, tuntui mahdottomalta kahlita itseään läppärin ääreen kirjoittaakseen. Se ei vain niveltynyt luontaisesti prosessiin, jossa käsitellään materiaalisia asioita oman tekemisen kautta. Herkistytään, innostutaan, romahdetaan ja kasvetaan teoksen äärellä. Toki ajatuksia syntyi, ja keskustelua. Lakkaamatta, teoksen läsnäolo oli välillä piinaavaan konkreettinen ja se eli omassa tajunnassa vielä paljon vahvemmin kuin fyysisyytensä kautta työhuoneella. Silti sen takkuisen vyyhdin purkaminen, jossa assosiaatiot, muistumat, minuus ja ympäröivä maailma etsivät kaikki paikkaansa ja selitystään ei voinut tyhjentyä samanaikaisesti paperille. Kirjoitin lukemattomia post-it-lappuja, raapustuksia suttupaperille, työhuonepäiväkirjaan ja kännykän muistioon. Silti niistä ei ollut varsinaisesti aineksiksi kirjoitustyölle. Piti kuitenkin aloittaa tyhjästä ja ennen kaikkea lukea siitä, mitä tuli tehneeksi. Jokseenkin jälkijättöinen prosessi, jonka päämääränä on ymmärtää tekemäänsä. Välillä ihan toisten, jo ammoin kuolleiden, sanoilla ja ajatuksilla.

Mutta onneksi on kirjoja, kirjallisuutta, kirjoitettua ajattelua. Pelkkien työhuonemuistiinpanojen varassa kirjoitustyö olisi mahdoton. Teosten kadottua maailmasta, niiden tilallisuuden häivyttyä lyhyen catwalkin jälkeen on entistä hankalampaa jäljittää tekemisiään. Tarvitsen suuntaviittoja, karttoja ja kulttuurihistoriallisia anekdootteja. Todella tarvitsen niitä, että voisin kuvitella teokseni uudelleen. Sen kätkeytyminen maailmasta näyttelyn jälkeen on niin totaalista. Voin kurkistella jätesäkkeihin, joihin olen nalleni sullonut näyttelyn jälkeen. Voin selata lukemattomia (huonosti otettuja) dokumentaatiokuvia, mutta teoksen oleellisin ei enää aineellistu kun se on haihtunut. Mutta silti siitä pitää kirjoittaa. Epäilen tekstiäni, epäilen olenko ollenkaan ymmärtänyt mitä lopulta sain aikaiseksi. Luen lisää, etsin uusia lähteitä ja viitteitä, jotka vahvistavat minulle etten ole yksin ajatuksieni kanssa. Joku muukin on haparoinut näitä polkuja ja pystyttänyt omia havaintojaan pisteiksi asioiden välille. Silti se ei ole sama. Teos ei ole täällä, on vain minä, joka sen on toteuttanut. Niinpä kirjallinen ei voi ollakaan mikään representaatio tai selonteko. Kaikkea muuta, se on oma teoksensa, oma maailmansa. Omituinen tarina, jossa minä yritän selittää itselleni teokseni luonnetta. Ikäänkuin en sitä tietäisi, sillä minähän sen tiedän parhaiten. Se on minua. Tai oli. Nyt aika on pyyhkinyt sen näköpiiristäni ja yhtä lailla ajatukset ja assosiaatioit, jotka pitivät sitä kasassa ovat höltyneet. En löydä ydintä enää, se kätkeytyy ja pirstaloituu. Voin hapuillen koota kokonaiskuvaa asiasta, joka on niin massiivinen, että se pelottaa minua. Mistä siinä on kyse. Siinä on kysymys minusta. Siinä on kysymys maailmasta.

Ja välillä maailmalta kannattaa kätkeytyä.

  • Ilai Elias Lehto

Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän ei aina pysty sanallistamaan tekemäänsä taidetta, vaikka kokeekin pientä ylpeyttä kirjoittajan lahjoistaan.

Taideopiskelijan elämää

Taideyliopiston opiskelijat jakavat hetkiä arjestaan niin kotimaassa kuin vaihdossa ulkomailla. Pääset myös kurkistamaan esiripun taakse, kun opiskelijat kertovat valmistautumisestaan näyttelyyn, konserttiin tai esitykseen.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia