Gardel puoluetoimistossa ja muita innostuksen sytykkeitä: musiikintekijöiden elämäkerrat historioitsijan silmin

28.2.2022 1 Like 0 kommenttia Kaarina Kilpiö

Kaarina Kilpiö selvittää tekstissään, millaisen lukijuuden historiantutkimuksellinen ote tuottaa musiikkielämäkerroille ja miten elämäkerrat voisivat virkistää musiikinhistoriaan kohdistuvaa tutkimusotetta. Musiikintekijöiden elämäkerrat ja muistelmat rakentavat faniutta ja henkilökultteja, mutta raottavat sen ohessa esimerkiksi musiikkialan toimijuuksien merkityksiä. Poikkeusyksilökin elää omaa arkeaan, jota määrittävät musiikkikulttuurin sosiaaliset, taloudelliset ja teknologiset olosuhteet. Joissain elämäkertakirjoissa nuo olosuhteet ovat lukijalle mielenkiintoisinta antia. Ihannetapauksessa tasapainottelu tyypillisen ja epätyypillisen välillä pitää viehätystä yllä alusta loppuun.

Kuten kaikki historian toimijat ja ilmiöt, myös jokainen musiikintekijä on sekä tyypillinen että epätyypillinen. Viimeksi mainittu saa elämäkertakirjoittamisessa lähes poikkeuksetta eniten painoarvoa. Kustannusalan toimintalogiikka määrää, että kronikoita julkaistaan juuri poikkeusyksilöiden tai -tiimien vaiheista. Sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta kiinnostavimpia ovat silti sellaiset elämäkerrat, joissa myös kohteen tyypillisyys osataan tuoda kohtalaisesti esiin ja arvioida sitä. Tällainen ote luo myös parhaat edellytykset kirjasta keskustelemiselle ja sen annin pohtimiselle. Häikäisevän lahjakkuuden kehittymisolosuhteet ja verkostot kerryttävät ymmärrystä musiikillisesta menneisyydestä kokonaisvaltaisesti. Samoin antoisaa on tieto aikalaisten lähestymistavoista: kenen oli mahdollista päästä hyötymään tai nauttimaan luovan energian voimasta, kenen puolestaan oli ehkä lähinnä kärsittävä sen tuiverruksen seuraukset? Millaiset verkostot musiikintekijä tarvitsi – tai olisi tarvinnut?

Elämäkerta onnistuu siis rakentamaan ymmärrystä musiikkielämän menneisyydestä sitä paremmin, mitä herkempi taju kirjoittajalla on kohteen ja tämän elämän ajalle tyypillisten piirteiden suhteen. Joskus nämä ovat yksityiskohtia, jotka liiskautuvat henkilökuvauksen ja suurten urakäänteiden alle. Elämäkerrassaan tenori Jussi Björlingistä (2003) Yrsa Stenius esimerkiksi mainitsee toistuvasti esiintymiskiertueet, jotka määrittivät ja käytännössä myös riistivät Björling-veljesten lapsuuden. Uuvuttavat Yhdysvaltain-kiertueet jäävät lukijan mieleen hämmentävän voimallisina mutta kulttuurisesti katsoen irrallisina. Oliko lapsitähtien eksploitaatioon nojaava kiertuetoiminta kovinkin yleinen ajan ilmiö vai isä-Björlingin nerokas yksittäinen keksintö? Toinen mieleen muistuva esimerkki on tangosuuruus Carlos Gardelin varhaisen urakehityksen mahdollistuminen Buenos Airesin puoluetoimistojen ansiosta. Puoluetoimistot olivat ilmeisesti 1900-luvun ensivuosikymmeninä kaupungissa myös jonkinlaisia viihdekeskuksia – mutta se, millainen musiikkikulttuurinen rakennelma tämän yllättävän yhdistelmän takana oikein oli, jää elämäkerrassa (Barsky & Barsky 2020) turhauttavan hämäräksi.

Eri musiikinlajien elämäkertakirjoittamisessa näyttää vallitsevan erilaisia sisältö- ja tyylioletuksia. Rockmuusikoiden elämäkerroissa oletukset toteutuvat erityisen usein; niissä myös faniuden rakentaminen on erityisen keskeinen päämäärä (Gilks 2016). Musiikkielämän konteksti rakennetaan sekin erilaisten oletusten mukaan, korostaen jompaakumpaa pääomaa – kulttuurista (uudistaja, tietyn musiikkityylin huipentaja) tai taloudellista (myyntiluvut, tekijänoikeuksien arvo). Tässä suhteessa kirjoittamisen vaihteluväli tosin on suurempi ja musiikinlajien rajat sekoittuvat.

Millaista ymmärrystä musiikin historiasta elämäkerrat voivat mahdollisesti tarjota, ja miten se eroaa muita lähteitä yhdistelevän historiantutkimuksen ymmärryksestä? Rikollisten elämäkertoja tutkimuksen tukena tarkastellut Neal Shover (2011: 15, 18) toteaa, että hedelmällisiä tutkimuksellisia johtopäätöksiä syntyy erityisesti elämäntarinoiden toistuvista kuvioista, teemoista ja niistä syy-yhteyksistä, joita kirjoittajat toiminnalleen antavat. Jonkinlaisen massan kerryttäminen onkin välttämätöntä: kuvioita nousee näkyviin vasta lukemalla monia erilaisia elämäkertoja. Teksteille kannattaa siis esittää tarpeeksi yleisiä kysymyksiä: miten kulloinkin esitetään ja perustellaan esimerkiksi oppimisen, jäljittelyn tai epäonnistumisen kaltaiset musiikintekijän elämän tapahtumat, jollaiset väistämättä toistuvat jokaisen kohdalla jossain muodossa?

Koska musiikkielämäkertoja julkaistaan niin monista positioista (omaelämäkerrat, fanisuhde, ammattikronikoitsija, journalistinen ote), on jo kirjoittajuuden rakentaminen kiinnostavaa. Ulkopuolinen kirjoittaja taustoittaa laatimansa elämäkerran lähes poikkeuksetta oman musiikkisuhteensa ja kohteen tuntemuksensa selostamisella. Itse kohteen toimijuutta hahmoteltaessa puolestaan käydään läpi tämän vaikuttajuuden aste: onko tämä edelläkävijä, silminnäkijä tai ns. korvintodistaja (kuten usein ääniteteollisuuden toimijat), rivimuusikko ”oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin” tai jotain muuta. Oikeastaan kaikki nämä tavat esittää toimijuutta valaisevat kiinnostavasti kulloisenkin musiikkikulttuurin perustaa ja dynamiikkaa. Toivon mukaan tulevina vuosina on myös luettavissa omintakeisten toimijuuksien runsaus, kun historian naispuolisten musiikkitoimijoiden elämäkertateokset yleistyvät.

Tekstit tempaavat yleensä varmimmin mukaansa alkupuoliskoillaan, mikä sekin liittyy tyypillisen ja epätyypillisen väliseen tasapainoon. Myöhempi poikkeusyksilö ja maailman napa on yleensä ainakin teinivuosiin saakka nähtävissä henkilökulttia edeltäneenä olentona – aikansa lapsena, mahdollisuuksien punnitsijana, polkujen risteyksissä aprikoivana ja vaikutteita nälkäisesti imuroivana henkilönä. Onkin kerrassaan harvinaista löytää muusikkoelämäkerta, jossa nuoruuden kehitysvuodet, yhteistyökumppaneiden kanssa kasvaminen tai muovaavien elämysten ja musiikillisten syttymisten hetket eivät olisi kirjan raikkainta ja mielenkiintoisinta luettavaa.

Sellaisista elämäkerroista, joihin kohde itse on päässyt tavalla tai toisella myötävaikuttamaan, voi usein lukea erityisen elämysvoimaisista musiikillisista käännekohdista. Näitä voisi nimittää vaikkapa sähköiskuhetkiksi tai muistitietotutkimuksesta tutun flashbulb memory -ilmiön (Pöysä 2015, 70) ilmentymiksi. Tuokioilla on ollut suuntaa antava yhteys myöhempään työskentelyyn, ja muistelija pitää niitä siksi kertomisen arvoisina, ehkä jopa oman musiikillisen toimijuutensa perustana. Tällaiset kohottuneet elämykset ovat ominaisia kokemuspohjaiselle kerronnalle. Musiikkielämäkertoihin kirjattuina niissä on usein kyse ulottuvuudesta, joka lukeutuu musiikinhistorian peruskysymyksiin: vaikutteiden saamisesta. Shoverin toistuvien kuvioiden periaatetta soveltaen voisi todeta, että yleisellä tasolla ”musiikilliset vaikutteet” näyttäytyvät soivaa ääntä moninaisempina ja ovat sellaisina kiinnostavia myös kyseisen ajan musiikkikulttuuria laajemmin tarkasteltaessa. Muistellut vaikutteet voivat olla esimerkiksi tilallisia oivalluksia, yleisösuhteen avautumista uudenlaisessa tilanteessa tai musiikintekijän roolin näkemistä mullistavan erilaisessa valossa. Merkittäviksi pysäytetyt yksittäiset hetket elämäkerroissa saattavat antaa johtolankoja musiikkikulttuurissa idullaan olleisiin voimiin ja virtauksiin ja auttaa musiikinhistorioitsijaa tunnistamaan kehityskulkuja.

Koska elämäkertoja kirjoitetaan niin sanotusti merkittävistä musiikintekijöistä, myös kerronnan poljento kiihtyy urien edetessä. Narratiivia ryhdytään rakentamaan pohjaten mediateksteihin, kollega-arvioihin, keikkamyyjien ja muun henkilökunnan kalenterimerkintöihin, levymyyntilistoihin ja ohi vilahtaneiden todistajien tarjoamiin muistiväläyksiin. Mahdollinen henkilö- tai tiimikultti luodaan, pönkitetään tai romutetaan. Oma juonteensa ovat erilaiset riippuvuudet, jotka tuottavat katkoja ja tempoilevuutta paitsi elämäkerrottavan polulle myös kerturin narratiiviin. Alkupuolen raikkaudessa pysyminen tai siihen palaaminen ei ole mahdotonta, mutta harvinaista se tuntuu olevan. Kuvaus juuttuu helposti jonkin keskeiseksi valikoituvan kiintopisteen, harrastuksen tai menneiden suuruuksien muistelun ympärille – liekö tämä sitten ihmiselolle tyypillistä alttiutta urautumiseen.

Toistuva turhautumisen aihe musiikinhistorian näkökulmasta elämäkertoja lukevalle on musiikkielämän putoaminen sivuosaan. Jostain – kustantamosta ehkä? – tulee ajatus siitä, että soiva musiikki ja sen intertekstuaalisuudet olisivat kielellistämättömissä ja väistämättä jätettävä joko lukijan omien tulkintojen tai omia muusikontaitoja vaativien analyysiraporttien varaan. Human interest -pointin keskeisyys tiivistyy ehkä arviossa (Vuorela 2021) Pave Maijasen elämäkerrasta (Saarela 2020): ”musiikkiselittäminen” ei ole ”vetävintä kirjallisuutta”. Hyppäykset musiikillisen kehityksen raportoinnissa ovat joka tapauksessa välillä turhauttavan suuria. Näin tuntuu käyvän erityisesti omalaatuisten musiikintekijöiden kohdalla, sellaisten, jotka ovat tehneet lähtökulttuurilleen jollain tavalla epätyypillisiä musiikillisia ratkaisuja. Kun joku löytää uusia polkuja, historiaintoinen lukija haluaisi mukaan polkujen risteyksiin vähintäänkin samassa määrin kuin lukemaan hehkutusta valintojen lopputuloksista. Charles Mingusin muistelmateoksessa (2018) esimerkiksi ohitetaan vauhdissa instrumenttivaihto sellosta bassoon. Lukija jää vaille tietoa siitä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui ja millaisia soivia vaikutuksia Mingus tavoitteli vaihdoksella; miltä pohjalta Mingus käytännössä kartutti näkemystään ja osaamistaan?

Taitava historiantutkija tekee nautittavaa jälkeä silloinkin, kun tekstilajina on elämäkerta. Mikko-Olavi Seppälän hahmottelema J. Alfred Tannerin ja kehittyvän suomalaisen musiikkielinkeinon tarina (2009) pysyy säkenöivän kiinnostavana siinäkin vaiheessa, kun keskushenkilön ura alkaa hiipua. Historiaosaamiseen kuuluvat taidot ne siellä tarinan juoksussa hurmaavat – lähdekritiikki, historiallisen tiedon moniulotteisuuden ymmärtäminen, triangulaatio (monilähteisyys ja -metodisuus) sekä kulloistenkin silminnäkijöiden ja korvintodistajien erilaisten motiivien tunnistaminen. Kirjoittamisen pohjana oleva menneisyysnäkemys ja historiantutkimuksellinen taito ovatkin merkityksellisiä. Ne saavat parhaimmillaan aikaan sen, että yhden musiikintekijän elämäkerta avaa lukijan mielen menneisyyden musiikkielämälle kuin ponnahduskirja: moniulotteinen asetelma tarjoutuu tarkasteltavaksi eri näkökulmista ja etäisyyksiltä.

Kaarina Kilpiö

Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian yliopistolehtori ja Historiafoorumin vastuuryhmän jäsen.

Teksti on lyhennetty versio Agricola-historiaverkon Tietosanomissa ilmestyneestä artikkelista Musiikkielämäkertoja lukemassa (https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/musiikkielamakertoja-lukemassa/).

---

Gilks, Peter (2016): Why narratives are better than chronicles of achievement in musicians’ biographies. International Journal of Music Business Research, 5(2): 26–46.

Mingus, Charles (2018): Koiraakin kurjempi. Rajamäki: Aviador.

Pöysä, Jyrki (2015): Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen. Kultaneito XVII. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Saarela, Tommi (2021): Pave Maijanen – elämän nälkä. Helsinki: Tammi.

Seppälä, Mikko-Olavi (2009): Hauska poika. Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. Helsinki: WSOY.

Shover, Neal (2011): Life Histories and Autobiographies as Ethnographic Data. Gadd, David & Susanne Karstedt & Steven F. Messner (toim.) The SAGE Handbook of Criminological Research Methods. London: SAGE, 11–22.

Stenius, Yrsa (2003): Kunnes siipi murtuu: Jussi Björlingin taru. Helsinki: Tammi.

Vuorela, Mervi (2021): Näin Pave Maijasesta tuli menestys: tuore elämäkerta osoittaa tammikuussa kuolleen muusikon hengästyttävän työtahdin ja syyt suosion takana. Helsingin Sanomat 13.4.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007914500.html (luettu 10.2.2022).