Ihmiskauppaa Euroopan konservatoriossa

9.12.2022 1 Like 0 kommenttia Risto Pennanen

Böömin kuningaskuntaa on kutsuttu Euroopan konservatorioksi. Mitä tämä tarkoittaa ja millainen kääntöpuoli kuningaskunnan kuuluisalla maineella oli? Risto Pekka Pennanen luo kirjoituksessaan katsauksen Euroopan konservatorioon ja sen harjoittamaan ihmiskauppaan.

Habsburgien imperiumiin kuulunutta Böömin kuningaskuntaa kutsuttiin klassismin aikakaudesta alkaen Euroopan konservatorioksi, mikä tarkoitti sitä, että hovien, konserttisalien, teattereiden ja salonkien taitavat muusikot olivat usein kotoisin juuri Böömistä. Loisteliaalla maineella oli kuitenkin kääntöpuolensa; joihinkin böömiläisiin Damenkapelle-naisyhtyeisiin ja kiertelevien harpunsoittajien ryhmiin liittyi ilmiöitä, jotka täyttävät nykykäsitysten mukaan ihmiskaupan tuntomerkit. Ihmiskaupassa rikollinen alistaa uhrinsa hyväksikäytön kohteeksi saadakseen yleensä taloudellista hyötyä. Uhrin vapaus päättää omasta elämästään ja toiminnastaan rajoittuu huomattavasti. Ensimmäiseen maailmansotaan päättyneenä aikakautena teini-ikäisiin nuoriin naisiin kohdistunutta ihmiskauppaa sanottiin ”tyttökaupaksi” (Mädchenhandel) Saksaa puhuvassa Keski-Euroopassa.

Vuonna 1904 saksalainen seksologi Berthold Schidlof kirjoitti tyttökauppaa koskevassa tutkimuksessaan Der Mädchenhandel: seine Geschichte und sein Wesen, että Böömissä liikkuvat välittäjät ostivat köyhien vanhempien tyttäriä vuodeksi tai useammaksi muusikoiksi naisyhtyeisiin 20–60 kruunulla (nykyrahassa 155–465 eurolla). Yleensä sopimuksiin kuului soittimen antaminen tyttären, tai joskus pojan, käyttöön, soitonopetusta ja hieman taskurahaa. Todellisuudessa tyttöjen työolot saattoivat olla surkeat, ja pahimmassa tapauksessa he päätyivät seksityöläisiksi kaukomaille, kuten Etelä-Amerikkaan. Joka tapauksessa kauas kotoa vieraaseen ympäristöön joutuneet nuoret muusikonalut olivat monesti täysin riippuvaisia johtajansa oikuista.

Yksi varsin runsaasti julkisuutta saanut Damenkapelleen liittynyt rikosepäily sattui Kladnossa Keski-Böömissä vuoden 1909 helmikuussa, kun kaivostyöläinen Emanuel Ekl pyysi paikallisviranomaisilta apua tyttärensä, 16-vuotiaan Marien, ja vuotta nuoremman poikansa Frantíšekin palauttamiseksi orkesterinjohtaja Josef Mazuran yhtyeestä Bosniasta. Ekl sai ilmeisesti apua lähipiirinsä ulkopuolelta, sillä hänen lastensa tapaus päätyi Prahan valtalehtiin lukeutuneiden Národní politikan ja Prager Tagblattin sivuille.

Sanomalehtien mukaan böömiläinen Mazura oli houkutellut useiden lasten vanhemmat Kladnossa ja sen lähistön kaivospaikkakunnilla allekirjoittamaan sopimukset, joilla nämä antoivat lapsensa kolmeksi vuodeksi töihin muusikkoina korvausta vastaan. Sopimukset sisälsivät lupauksia huomattavista palkoista, musiikkikoulutuksesta, hyvästä ylöspidosta ja ulkomaanmatkoista. Frantíšek-pojan kirjeet Bosniasta vanhemmilleen kertoivat kuitenkin Mazuran perheen väkivaltaisesta käytöksestä sekä lattioiden kuurauksesta ja wc-tilojen pesusta soittamisen sijasta. Musiikkia nuoret joutuivat harjoittelemaan ja esittämään myöhäisiltaan asti ilman kunnollisia aterioita. Kauhistunut Ekl lähetti Mazuralle rahaa lastensa kotiinpaluuta varten – tuloksetta. Národní politika huomautti uutisessaan, että tällainen orjuuden muoto oli yleistä Böömin köyhissä osissa ja että viranomaisten tuli ryhtyä ankariin toimiin väärinkäytöksiä vastaan.

Eklien tapaus sai onnellisen lopun nähtävästi julkisuuden ansiosta, sillä Böömin kuvernöörin kanslia otti yhteyden Habsburgien valtakuntaan kuuluneen Bosnian maakuntahallintoon ja tiedusteli Eklin lasten tilannetta. Sarajevosta raportoitiin kapellimestari Josef Mazuran toimineen Bosniassa moitteettomasti 18 vuoden ajan, ja sitä paitsi hän oli saanut Emanuel Eklin lähettämät 85 kruunua (584 euroa) ja toimittanut lapset kotimatkalle Böömiin. Kladnon poliisi sai selville, että Mazuran välittäjänä oli toiminut hänen yhtyeensä jäsen ja uusien muusikoiden opettaja Frantíšek Jína, mutta tämän paikallinen yhteyshenkilö Kladnon alueella jäi tuntemattomaksi. Piirioikeus jätti syytetyt tuomitsematta ja lopetti oikeustoimet, mikä oli yleistä verraten harvoissa poliisitutkintaan päätyneissä vastaavissa tapauksissa.

Harpistit orjatöissä

Habsburgien ajan Böömissä rehotti myös kerjäläismuusikoiden orjakauppa, joka pääsi julkisuuteen Nový Bydžovin piirioikeuden tuomarin Bohuslav Gebauerin (1868–1950) tutkimusten ansiosta. Vuonna 1906 ilmestyneessä kirjassan Východočeské otrokářství (Itäböömiläinen orjuus) Gebauer tarkasteli nuorten tyttöjen ja poikien myymistä kerjäläismuusikoiksi ja päätyi toteamaan, että 2000 asukkaan Nechanicen pikkukaupunki oli orjakaupan keskus. Nechanicea ympäröivällä Elbe- ja Cidlinajokien välisellä köyhällä alueella vanhemmat myivät lapsiaan esiintymisryhmän johtajille vakiintuneiden hinnastojen mukaan. Kerjäläissoittajien yleisin soitin oli kansanomainen harppu, jonka aloittelevasta soittajasta sai 80–120 kruunua (589–885 euroa) vuodessa, mutta viulunsoittajasta enemmän. Paremmin soittavista lapsista johtajat maksoivat huomattavasti enemmän. Soittajaryhmä koostui yleensä vähintään tusinasta jäsenestä.

Sopimusehdot olivat periaatteessa samanlaiset kuin naisyhtyeiden teinijäsenillä, mutta matkustusasiakirjat sallivat kiertueet vain Itävalta-Unkarissa. Gebauer sai selville, että esiintymisryhmän johtajat osasivat hyödyntää lahjontaa ja hankkia alaikäisille soittajille viisumeja Venäjälle. Tätä reittiä itäböömiläisiä kerjäläismuusikoita päätyi laajan Venäjänmaan lisäksi esimerkiksi Balkanin maihin, Lähi-itään ja Kiinaan. Näiden teinien ja nuorten aikuisten työnä ei ollut niinkään soittaa hyvin, eivätkä kaikki osanneet edes huonosti, vaan kerjätä rahaa johtajalleen. Sopivan suuren summan hankittuaan toisten orjatyöllä vaurastunut ”impressaari” saattoi palata kotiseudulleen ja perustaa vaikkapa maatilan tai kauppaliikkeen yhteisön arvostamana jäsenenä elellen.

Kirjassaan Gebauer kuvaa lukuisten ”impressaarien” ja näille työskennelleiden soittajien kohtaloita. Esimerkiksi harpisti X, lisänimeltään ”Nechanicen harpistien kuningas”, syntyi Itävalta-Unkarissa vaellelleen harpisti-isän perheeseen vuonna 1856. Kuten usein kävi, X nai toisen harpistin tyttären ja kierteli sitten kolmen lankonsa kanssa Venäjällä, erityisesti Baltian maakunnissa ja Suomen suuriruhtinaskunnassa. Kävivätpä he soittamassa myös Ruotsi-Norjan puolella Tukholmassa ja Kristianiassa, siis nykyisessä Oslossa. Luultavasti itäböömiläiset harpistit kävivät suuriruhtinaskunnassa ennen X:n seurueen kiertuetta, joten Aleksis Kivi saattaa hyvinkin kuvata runossaan ”Anjanpelto” (1866) harpun ja kanteleen kilpasoittoa, ja runon ”poika ruskea Germaniasta” onkin nechanicelainen kiertävä harpisti.

Nikolai II:n kruunajaisjuhlien aikaan Moskovassa vuonna 1896 X johti 60 alaisensa soittajajoukkoa, mutta harpistit karkotettiin kaupungista. X vei osan ryhmästään Kaukasiaan, kun taas jotkut siitä pääsivät palaamaan Böömiin. ”Impressaarin” uran lopetettuaan X muutti Nechaniceen hyvin varakkaana kansalaisena, joka omisti majatalon ja nousi kunnanvaltuuston jäseneksi. Gebauerin kysymyksiin X:n menneisyydestä ”impressaarien” rikoksia käsitellyt komitea vastasi, ettei kyseinen henkilö asunut Nechanicessa.

Ihmiskaupan vastaiset verkostot

Bohuslav Gebauerin kirja sai runsaasti julkisuutta Böömissä, ja se lyhennelmä julkaistiin saman tien saksaksi Itävallan ensimmäisen lastensuojelunkongressin komitean raportissa. Ihmiskaupalla oli siis vastavoimia, jotka vaativat lainsäädännön uudistamista, lapsityövoiman kieltoa ja oppivelvollisuusiän nostamista ylemmäksi 15 vuodesta. Toinen verkosto, Itävallan tyttöjen- ja lastensuojelun liitto, pyrki auttamaan ihmiskaupan uhreja valistuksen, tuen ja neuvonnan avulla. Etniset ja valtioiden rajat ylittäneet ihmiskauppaverkostot olivat kuitenkin hyvin organisoituneita, mikä vaikeutti viranomaisten puuttumista niiden toimintaan. Lisäksi lainsäädäntötyö oli hidasta, ja se keskeytyi maailmansodan alettua. Sotaan tosin katkesi myös valtioiden rajat helposti ylittänyt ihmiskauppa Keski-Euroopassa.

Maailmansodan jälkeen rajat Euroopassa piirrettiin uusiksi kansallisvaltioiden synnyttyä monikansallisten imperiumien raunioille. Myös viihdeala ja kansalliset lainsäädännöt muuttuivat. Niinpä salonkimusiikkia soittaneet naisyhtyeet eivät enää olleet niin kysyttyjä esiintyjiä kuin vielä 1910-luvulla, ja lapsityövoiman käyttöä rajoitettiin aiempaa tiukemmin. Lisäksi lastensuojelun kehittyminen teki teini-ikäisten kerjäläismuusikoiden ostamisen entistä vaikeammaksi. Onkin mahdollista, että Keski-Euroopassa maailmansodan jälkeisinä vuosina musiikkiin liittyneet orjasopimusten uhreja olivat suurkaupunkien sotainvalidit, jotka soittivat posetiiveja tai muita soittimia isäntiensä laskuun. Vastaavanlaisia epäilyjä on myöhemmin esitetty ryhminä paikasta toiseen kulkevista katusoittajista, joiden harmonikansoittotaito yltää vaivoin Iosif Ivanovicin konserttivalssin Valurile Dunării pääteeman tasolle. Mutta kuten ennenkin, epäilyjä on vaikea osoittaa tosiksi.

Risto Pekka Pennanen

Kirjoittaja on Taideyliopiston Historiafoorumin vieraileva tutkija.