In me­mo­riam Olli Heik­ki­nen (1961–2020)

29.7.2020 0 Like 0 kommenttia Markus Mantere

Markus Mantereen muistokirjoitus tutkija Olli Heikkisestä.

Taideyliopiston Historiafoorumin pitkäaikainen tutkija, filosofian tohtori Olli Heikkinen (s. 1961) on kuollut. Olli oli Historiafoorumin toiminnassa kiinteästi mukana sen vuonna 2010 tapahtuneesta käynnistymisestä alkaen. 

Tutustuin Olliin jo hieman aiemmin, vuonna 2007 jolloin hän oli väitöskirjaansa valmisteleva jatko-opiskelija Musiikin ja näyttämötaiteen tutkijakoulussa, jonka koordinaattorina toimin tuolloin.

Ensivaikutelma antoi kuvan sivistyneestä, työhönsä intohimoisesti suhtautuvasta tutkijasta, joka nautti esiintymisestä ja hallitsi sen suvereenisti. Tämä kuva täydentyi ja syventyi vuosien mittaan, mutta sen perusolemus säilyi samankaltaisena.

Ollin esitelmät tutkijakoulun seminaareissa olivat usein päivän kohokohtia, koska ne olivat hyvin valmisteltuja ja argumentoinniltaan myös provosoivia ja totuttuja ajattelumalleja kyseenalaistavia. Sama esiintymistaito antoi eväitä myös hänen esiintymisiinsä konferensseissa ja symposiumeissa.

Tutkijatyyppinä Olli oli teoreettisesti hyvin kunnianhimoinen ja innovatiivinen, ja hänen lukeneisuudellaan oli myöhemmin korvaamaton merkitys kahden Sibelius-Akatemiassa toteutuneen akatemiahankkeen valmisteluissa, joissa sain olla hänen työtoverinsa.

Olli rakasti kieltä ja sen vivahteita, jopa siinä määrin, että perusteltujen – ainakin hänen oman, useimmiten vankkumattoman kantansa mukaan – päättelyketjujen kautta hän päätyi joskus yllättäviinkin terminologisiin ratkaisuihin. Aika näyttää, vakiinnuttaako esimerkiksi termi ”varsinaismusiikki” asemansa myöhemmässä musiikintutkimuksessa. 

Tutkijana Ollin viimeaikaisia kiinnostuksen kohteita olivat nationalismi, suomalaisen musiikkikulttuurin käsite- ja instituutiohistoria, sekä populaarimusiikin historia.

1800-luvun säätyläisten musiikkikäsityksiä käsittelevä ”Kansakunnan virittäjät: sivistyksen kirjallinen eetos ja rahvaan laulu” (2013) oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Koneen säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon saajaksi.

Ollin tekstit ovat nautinnollisia lukea. Ne eivät koskaan ole kuivia ja tylsiä, vaan huumorilla ja anekdooteilla on usein oma paikkansa kokonaisuudessa, tietysti tinkimättömän tutkimuksellisen substanssin rinnalla. 

Olli oli taustaltaan menestynyt muusikko, ja tämä puoli hänestä nousi esiin vapaammissa sosiaalisissa yhteyksissä. Hän oli hyvän ruuan ja viinin ystävä, ja viihtyi itsekin keittiössä. Aiempi ura Miljoonasade-yhtyeen perustajajäsenenä ja päätoimisena muusikkona antoi kokemuksia ja muistoja, joita harvalla meistä on. Näitä tarinoita kuunneltiin mielenkiinnolla myös viereisistä pöydistä, varsinkin Ollin tavoin värikkäästi ja hauskasti kerrottuna. ”Tuota niin”, usein hersyvän naurun höystämänä, oli merkki siitä, että uusi hauska tarina oli alkamassa ja kannatti heristää korviaan. 

Elämä on arvaamatonta ja ennakoimatonta, ja Ollin poismeno jättää kipeän jäljen hänen lähipiiriinsä, ystäviinsä ja myös meihin työtovereihin. Kaikenlaista oli suunnitteilla tulevalle syksylle ja lähitulevaisuudelle; nyt näistä suunnitelmista on luovuttava.

Ollin vaikutus on ollut laaja sekä Sibelius-Akatemian viimeaikaiseen historiantutkimukseen että suomalaiseen 2000-luvun musiikkitieteeseen laajemminkin. Tämän lisäksi on tietysti luettava perhe ja sukulaiset, ystävät ja läheiset kollegat, jotka jäävät kaipaamaan Ollia. Joukosta yksi on nyt lopullisesti poissa.

Musiikinhistorian professori Markus Mantere,
Sävellyksen ja musiikinteorian osasto ja
Historiafoorumi