Luovuuden dialogi ja demokratia – menneen maailman musiikin tutkijan itsereflektio

14.4.2022 1 Like 0 kommenttia Arja Kastinen

Sibelius-Akatemian vieraileva tutkija Arja Kastinen esittelee tutkimustyötään, jota on sovellettu muun muassa koululaisten improvisaatiotyöpajoissa. Työpajojen demokraattisen dialogin hän näkee hyödylliseksi taidoksi myös tämän päivän vallanpitäjille.

Näinä hetkinä, kun Ukrainan sota ja Venäjän valtaapitävien kyltymättömänä näyttäytyvä tuhoamisen tarve lyö ilmat pihalle joka ikinen päivä, ovat hauraan maailmani valokeilaan nousseet jälleen kerran lapset.

Vaikka uutisvirran keskellä oma työ on usein tuntunut merkityksettömältä puuhastelulta, olen kuitenkin myös löytänyt varmuuden siitä, että kaikkien demokratiaa puolustavien ihmisten pitkäjänteinen ja sisukas ruohonjuuritason toiminta tasa-arvon ja yleisen hyvinvoinnin eteen on nyt entistäkin tärkeämpää.

Tutkimustyöni kohdistuu lukutaidottomien ihmisten kuulonvaraisesti säilyttämän improvisoidun musiikin kulttuurihistorialliseen taustaan, sen esteettisfilosofiseen olemukseen ja  soveltamismahdollisuuksiin nykypäivässä. Eräs sovelluskohteista on erilaisille kohderyhmille suunnatut improvisaatiotyöpajat, joiden perustana on siis runolaulukulttuurin kanteleimprovisaation estetiikka.

Venäjän hyökkäystä edeltävällä viikolla järjestimme improvisaatiotyöpajan Pornaisten Laukkoskella Mika Waltarin koulun opettajien kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuina työpajan teemat tuntuvat entistä ajankohtaisemmilta.

Työpajassa pohdimme lasten kanssa muun muassa niin sanotun kotisävelen merkitystä ja kokeilimme, miten näkökulma ja tunnelma muuttuu, kun vaihdamme asteikolla kotisävelen paikkaa – tekniikka, jota myös 1800–1900-luvujen vaihteen rajakarjalaisten kanteleensoittajien tiedetään käyttäneen. Pohdimme käytännön tilannetta, jossa tapahtuman kahdella eri osapuolella voi olla hyvinkin erilainen näkemys samasta asiasta. Harjoittelimme musiikillisen improvisaation keinoin kommunikaatiota, reagoimista tapahtumiin ja toisten huomioonottamista.

Kyseisen musiikillisen yhteisimprovisaation esteettis-filosofinen pohja on hyvin samankaltainen aidon dialogisen vuorovaikutuksen pelisääntöjen kanssa. Otin vapauden työstää alla olevan kaavion luovasta dialogista improvisoivan muusikon silmin. Kaavion rakenne pohjautuu filosofi Kai Alhasen kirjaan Dialogi demokratiassa.

Luovaan dialogiin tarvitaan osallistujilta yhteinen ymmärrys toiminnan keskeisistä periaatteista ja toimintatavoista, jotka tukevat improvisaation kehittymistä osallistujien välisessä vuorovaikutuksessa. Kunkin yksilön persoonallinen reaktio tulee osaksi kokonaisuutta muokaten sitä yksilöllisellä tavallaan. Tavoitteena ei ole ennalta sovittu lopputulos, vaan improvisaation annetaan edetä vapaasti ja osallistujille tulee antaa tasavertainen mahdollisuus toimia.

Toimiva improvisaatio edellyttää osallistujiltaan kykyä kuunnella ja reagoida eli keskittymistä, aitoa läsnäoloa ja pyrkimystä ymmärtää erilaisia toimintatapoja. Kommunikaatio perustuu luottamukseen ja keskinäiseen kunnioitukseen ryhmän jäsenten kesken, mikä puolestaan rohkaisee osallistujia leikilliseen kokeiluun ja poistaa pelkoa epäonnistumisesta.

Improvisaation tulos voi olla ennakoitu, mikä voi johtaa saman dialogin jatkumiseen tai kokonaan uuden improvisaation aloittamiseen. Ennakoimaton, yllättävä lopputulos voi tarkoittaa improvisaation kautta löytyneitä uusia ideoita, joita ei etukäteen osattu kuvitella. Improvisaatio voi jatkua tästä uudesta näkökulmasta tai uuden idean innoittamana voidaan aloittaa uusi luova dialogi.

Improvisaation tulos voi olla myös kaaos, joka pahimmillaan johtaa dialogin päättymiseen eli haluttomuuteen jatkaa yhteistoimintaa. Yhteisellä päätöksellä kaaoksen jälkeen voidaan myös tehdä uusi yritys eli aloittaa uudelleen alusta.

Kaaoksen kolmas vaihtoehto eli kommunikaation sitkeä jatkaminen kaaoksesta huolimatta on reitti, jonka olen usein itse kokenut lähes olennaiseksi osaksi toimintaa. Sitkeän kommunikaation jälkeen kaaokseen muotoutuu järjestystä ja tämän myötä syntyy mahdollisuus ymmärryksen laajentumiseen ja uusiin oivalluksiin. Epävarmuuden sietäminen onkin yksi vaatimuksista, jonka improvisaation osallistujat joutuvat sisäistämään.

Improvisaatiotyöpajoissa tärkeintä ei kuitenkaan ole tulos (joka sekin on usein kiitollisuudella vastaanotettu), vaan itse prosessi, joka onnistuessaan vahvistaa osallistujien itsetuntemusta, empatiakykyä, luovaa ajattelua ja yhteistoimintataitoja.

Epävarmuuden sietäminen koskee mitä suurimmassa määrin myös allekirjoittanutta menneen maailman musiikin tutkijana (ks. Antti-Ville Kärjän blogikirjoitus “Oi harras ristiriitaisuus, taas kerran”, 2.11.2021 ).

Eräs ristiriitani nousee kirjalliseen kulttuuriin syntyneen ihmisen yrityksestä ymmärtää ja sanallistaa kuulonvaraisessa kulttuurissa eläneen ihmisen ajattelutapaa. Miten oikeutan omat tulkintani kaukaisessa ajassa täysin toisenlaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa eläneiden ihmisten tavasta tehdä musiikkia – ja mikä pahinta: ilman alkuperäisen musiikin soivaa kuulokuvaa?

Vastaukseni on, että tämänhetkisin tiedoin ei ole mahdollista rekonstruoida edes 1800-luvun saati sitä vanhempaa runolaulukulttuurin kanteleimprovisaatiota täysin luotettavasti. Voimme kuitenkin käyttää kulttuurintutkimuksen aineistoa ja kokeellisen arkeologian kaltaisia menetelmiä mahdollistaaksemme edes jollain tasolla tämän arvokkaan kulttuuriperinnön säilymisen, sen erityispiirteisiin liittyvän keskustelun lisääntymisen ja siitä saatavan ymmärryksen ja tiedon hyödyntämisen osana musiikin ja yhteiskuntamme moninaisuutta ja mahdollisuuksia.

Runolaulukulttuurin kanteleimprovisaatio oli ja on usein muusikon omaa sisäistä dialogia: soittimen ja soittajan kohtaamista vapaasti muuntuvan sointikentän mikrokosmoksessa. Myös tämä dialogi vaikuttaa tunteisiin ja aivotoimintaan ja edesauttaa sitä kautta yksilön hyvinvointia.

Saamme uutisista jatkuvasti muistutuksia demokraattisia yhteiskuntia sisältäpäin nakertavista uhkista. Kai Alhanen painottaakin dialogin jatkuvan harjoittelemisen tärkeyttä (s. 121–122):

Jos demokratialle olennaiset kyvyt heikentyvät kansalaisten keskuudessa, on turha toivoa, että demokraattinen valtio toimisi kunnolla ja pystyisi välttämään siihen kohdistuvat uhat sekä ratkaisemaan monimutkaiset ongelmansa. [– – ] Amartya Sen ja Martha Nussbaum ovat tutkineet, miten demokratioissa voidaan tukea kansalaisten kykyjen kehittymistä ja niiden käyttöä. [––] Teorian kantava idea on, että yhteiskunnan julkisten instituutioiden tulee turvata kansalaisille mahdollisuus kehittää ja käyttää keskeisiä inhimillisiä kykyjään.

Tämä alleviivaa koululaitoksen (eli ammattitaitoisen opetushenkilöstön) ja (huom!) myös kulttuurialan toimijoiden merkitystä demokratiaa ylläpitävien vuorovaikutustaitojen kehittäjinä.

Nykyisten valtionjohtajien käyttäytymistä tarkastelemalla on selvää, että useammankin heistä olisi täytynyt päästä lapsuudessaan harjoittelemaan demokraattista dialogia improvisaatiotyöpajoihin.

Arja Kastinen

Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston vieraileva tutkija.