Musiikintutkijan matkapäiväkirja – havaintoja Euroopasta syksyltä 2024

11.12.2024 0 Like 0 kommenttia

Nuppu Koivisto-Kaasik kävi kuulostelemassa, mitä sukupuolen ja taiteiden historiantutkimukselle kuuluu kolmessa Euroopan kaupungissa – Tukholmassa, Roomassa ja Prahassa.[1] Vierailut paljastivat ensinnäkin sen, miten paljon yhteistä tähän ongelmakenttään liittyy eri kieli- ja kulttuurialueilla, ja toisaalta sen, miten tärkeitä fyysiset kohtaamiset kollegoiden kanssa ovat koronapandemian jälkeen.

Keltainen talo Tukholmassa

Matkaputki alkoi elokuun lopulla Tukholmasta, jonka Suomi-instituutissa keskustelimme Östersjöfestivalenin yhteydessä instituutin johtajan Wivan Nygård-Fageruddin, taiteilijanaisia ja esoteriaa tutkineen Birte Bruchmüllerin sekä historian popularisoijana tunnetun professori Dick Harrisonin kanssa taiteiden kaanoneista. Mitä konkreettisia keinoja meillä on nostaa esiin syyttä suotta marginaaliin ahdettujen säveltäjien ja muusikoiden elämäntyötä? Olimme yhtä mieltä siitä, että kyse on nimenomaan kulttuuriperinteemme rikastuttamisesta – ei siis kanonisoitujen säveltäjien tai taiteilijoiden ”canceloinnista”, kuten somekeskusteluissa joskus harhaanjohtavasti pelätään. Miksi emme haluaisi laajentaa omia näkökantojamme ja tutustua uusiin, mielenkiintoisiin teoksiin? Tällaista ruohonjuuritason työtä tekevät jatkuvasti muusikot, tutkijat, kulttuuritoimijat ja musiikin ystävät sekä Suomessa että Ruotsissa. Hyvänä esimerkkinä voi mainita suomalais-ruotsalaisen säveltäjän Laura Netzelin (1839–1927) kokeman suoranaisen renessanssin molemmissa maissa 2020-luvulla.[2]

Tämä Östersjöfestivalenin yhteydessä järjestetty paneelikeskustelu[3] olikin oikeastaan vain alkusoitto illan konsertille, jossa hiljattain Mirjam Helin -kilpailussa menestynyt sopraano Kathrin Lorenzen, pianisti Oskar Ekberg ja sellisti Anna Garde esittivät Johanna Müller-Hermannin, Juhi Bansalin ja Claire Delbos’n sykähdyttäviä teoksia. Myös Laura Netzeliä oli itseoikeutetusti mukana ohjelmassa, joka muuttui viime hetkellä sairastapauksen vuoksi.

Otin pikavisiitistä kaiken irti ja kävin a) Skansenilla ihailemassa keltaista puutaloa, jossa Boijen ja Cargerin muusikkosisarukset viettivät yhdessä aikaa 1830-luvulla[4] sekä b) Kungliga biblioteketissa käymässä läpi tekijänoikeuden alaisia digitoituja sanomalehtiä. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin pistäytynyt Uppsalassa – yhdessä suosikkiarkistokaupungissani.

Monien umpisuomenkielisten tavoin koen aina Ruotsissa (ja usein kotimaassakin) häpeää vajavaisesta suullisesta kielitaidostani. En muista jännittäneeni mitään paneelikeskustelua näin paljon vähään aikaan. Tilaisuus oli jälleen erinomainen muistutus siitä, että kannattaa sinnikkäästi yrittää, vaikka joutuisi välillä änkyttämään tai hakemaan sanoja. Puhumista oppii vain puhumalla. Muistelen sattuvaa vironkielistä sanontaa: jos et osaa, opettele (kui ei oska, siis õpi). Myös Rooman- ja Prahan-konferensseissa ohjelmaa oli ilahduttavasti enimmäkseen italiaksi ja tšekiksi, ei pelkästään englanniksi. Ymmärrän lingua francan tarpeen akateemisessa yhteisössä, mutta oli virkistävää huomata, että hyvin vähäiselläkin kielitaidolla – muinainen lukioitalia ja sekalainen puola-venäjä-ukraina-alkeisosaaminen – pysyin kärryillä esitelmien sisällöistä.

Roomassa pyhän Cecilian jalanjäljillä

Sikäli kuin keskityimme Tukholman-paneelissamme taiteidenvälisiin ja historiallis-kontekstuaalisiin kysymyksiin, Rooman Santa Cecilia -konservatorion DARE-seminaarissa[5] tapetilla olivat erityisesti taiteellisen tutkimuksen ja esittävien taiteiden teemat. Tämän professori Carla Contin järjestämän kolmepäiväisen symposiumin tavoitteena oli nivoa yhteen taiteiden tutkijoiden työtä eri puolilta Eurooppaa sekä tarjota korkeakoulun omille taiteellista tohtorintutkintoa tekeville väitöstutkijoille tilaisuus esitellä hankkeitaan. Esitelmien teemat ulottuivatkin feministisestä filosofiasta inklusiiviseen tanssiin sekä psykoanalyysistä matemaattisiin sävellysmenetelmiin.

Yllättävästi Suomi mainittiin useammassakin puheenvuorossa: räppäri Signmark sekä suomalainen peruskoulun musiikinopetus pedagogiikkaa käsittelevissä keskusteluissa. Loistokkaan miniluentokonsertin piti pianisti-tutkija Elisa Rumici, joka tekee Freiburgin musiikkikorkeakoulussa parhaillaan taiteellista tohtorintutkintoa Einojuhani Rautavaaran pianoteoksista. Italialaisten tutkijoiden kanssa käydyistä keskusteluista paljastui sekin, että Suomea pidetään selvästi sikäläisittäin edelläkävijänä sekä feminismiin ja yhdenvertaisuuteen liittyvissä kysymyksissä että taiteellisen tutkimuksen kohdalla. Koska suomalaisen itsensä katse yleensä kohdistuu kotimaan sosiaali- ja kulttuuripoliittisiin kipupisteisiin, oli tällainen näkökulma herättelevä: välillä on terveellistä keskittyä myös siihen hyvään, mitä on jo saatu aikaan – realiteetteja toki unohtamatta.[6]

Rooman-konferenssissa esille nousi myös useita sellaisia teemoja, jotka resonoivat aktivistisen musiikintutkimuksen kanssa. Näitä olivat erityisesti koreografi-tanssija Alessandro Schiattarellan esitelmä ableismista ja tanssista sekä Carmen Ceschelin esitelmä viittomakielisistä musiikkikulttuureista. Voi kunpa kaikilla olisi tilaisuus kuulla nämä puheenvuorot! Opin ainakin itse valtavasti – lähtien siitä, että esitelmöidessään ei voi olettaa, että kaikki yleisössä ovat näkeviä.

Myös feministinen tutkimusote oli vahvasti läsnä koko tapahtuman ajan. Esimerkiksi Leonardo da Vinci -koulussa Ciampinossa vaikuttava työryhmä esitteli hankettaan, jossa historiallisia naisten säveltämiä teoksia sovitetaan opiskelijayhtyeiden repertuaaria varten – arvokasta työtä, josta voisi Suomessakin ottaa mallia. Jokainen aamu alkoi minikonsertilla, jossa konservatorion opiskelijat esittivät naisten säveltämää musiikkia, etupäässä Cécile Chaminadea (1857–1944). Tällaista käytäntöä olisi kiva soveltaa myös musiikin historian konferensseissa. (Tunnustan itsekin voivotelleeni, miten vähän niissä yleensä musisoidaan tai edes soitetaan musiikkinäytteitä tekemättä mitään asian eteen.)

Praha, muistaminen ja kolonialismi

Jos aktivistiset ja feministiset teemat olivat Roomassa esillä, korostuivat ne vieläkin enemmän Prahassa Tšekin kansallismuseon järjestämässä konferenssissa.[7] Luultavimmin en edes olisi huomannut koko tapahtuman esitelmäkutsua, ellei upea kollegani, luoteisböömiläisen kulttuurihistorian asiantuntija Veronika Kupková olisi ottanut kesällä yhteyttä ja ehdottanut yhteisesitelmää. Pressnitziläisiä muusikkonaisia käsittelevä esitelmämme oli minulle henkilökohtaisesti virkistävä ja nostalginen miniprojekti: paluu naisorkestereita käsittelevän väitöskirja-aineiston pariin.

Konferenssi järjestettiin Prahan Aasian, Amerikan ja Afrikan kulttuurien Náprstek-museossa. Jäimme Veronikan kanssa molemmat pohtimaan sitä, että kriittinen analyysi kolonialismista olisi voinut näkyä esitelmien aiheissa enemmänkin, ja samaa sanoi tapaamamme suomalaistaustainen tutkija Milla Mátray, joka on maisterintutkielmassaan tarkastellut Helinä Rautavaaran museon kokoelmia dekoloniaalisesta ja feministisestä näkökulmasta. Myös naisorkesterien tutkimuksessa tällainen näkökulma olisi tärkeä: orkesterit kiersivät 1800-luvun lopulla ympäri maailmaa, ja esimerkiksi Pressnitziin kertyi ajan myötä paikallinen museo, johon koottiin muusikoiden ”matkamuistoja” muun muassa Kaakkois-Aasiasta.[8] Veronika oli selvittänyt tutkimuksissaan, että osa tämän museon kokoelmista oli päätynyt minnekäs muualle kuin Náprstek-museoon.

Pressnitziläisen musiikkikulttuurin pohtiminen nyt, vuonna 2024 Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa jatkuttua jo lähes kolme vuotta, tuntuu varsin erilaiselta kuin kymmenen vuotta sitten väitöskirjahankeen tienoilla. Pressnitzhän on historiallisesti Saksin ja Böömin välinen rajaseutukaupunki, joka tuhottiin 1970-luvulla neuvostovallan alla tekojärven tieltä.[9] Juttelimmekin Veronikan kanssa paljon kaupunkien ja kulttuurien katoamisesta, muistamisesta ja diasporasta. Ajattelin omaa jatkosodassa menetettyä kaupunkiamme Viipuria, jota oli hiljattain (12.10.) muisteltu Ylioppilastalolla järjestetyssä juhlatilaisuudessa.

Kotimatkalla sekä Roomasta että Prahasta pysähdyin Varsovassa, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Ensimmäisellä pysähdyskerralla aikaa oli vain joitakin tunteja, joten lähdin tietenkin Chopin-museoon. Perusnäyttelyssä oli nostettu ilahduttavalla tavalla esille 1800-luvun alun puolalaisen ja pariisilaisen kulttuurihistorian merkkinaisia – kuten säveltäjä-pianisti Maria Szymanowskaa (1789–1831) ja kuvataiteilija Elisa Radziwiłłiä (1803–1834) – mutta näyttelyteksteissä monet heistä esiteltiin lähinnä miesten rakastajattarina, vaimoina, tyttärinä ja äiteinä. Lähetin asiasta museolle sähköpostia ja sain ilahduttavan vastauksen: he olivat ongelmasta hyvin tietoisia ja aikeissa päivittää vanhentuneet tekstit aivan lähitulevaisuudessa.

Museokäynnin jälkeen jäin miettimään musiikin sateenkaarihistoriaa, josta on Chopinin kohdalla keskusteltu paljon niin George Sandiin kuin Chopinin intiimeihin miessuhteisiin liittyen.[10] Vaikka näyttelyssä ei queer-ulottuvuutta nostettu lainkaan esille, pysäytti minut esimerkiksi esillä ollut kirje sellisti Auguste Franchommelle (1808–1884) – se alkaa tervehdyksellä chérissime (suom. ”rakkaimpani”).[11]  Yksittäisestä sanasta ei tietysti voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta 1800-luvun puolivälin ranskankielistä kirjeenvaihtoa paljon lukeneena uskallan väittää, ettei kyseessä ole mikään yleinen käytäntö tuon ajan ranskankielisessä kirjeenvaihdossa.

Toisella läpikulkumatkalla aikaa oli enemmän, ja kävin musiikintutkija Pawel Siechowiczin suosituksesta kolmessa eri museossa: Varsovan kaupunginmuseossa, puolanjuutalaisten historian Polin-museossa sekä Puolan kansallismuseossa, jossa oli esillä vaikuttava Józef Chełmońskin (1849–1914) realistista taidetta esittelevä näyttely. Polin-museossa ilahduin, kun 1800-luvun varsovalaisia salonkeja esittelevässä huoneessa soi Szymanowskan as-duurinokturno, Chełmońskin kohdalla taas pysähdyin pitkäksi aikaa peltopyitä esittävän maalauksen eteen: hänellä on mielestäni koskettava taito kuvata eläimiä yksilöinä. Pawel kertoi Varsovassa tavatessamme myös riemastuttavan uutisen: Chopin-museolla on parhaillaan käynnissä hanke, jossa digitoidaan puolalaisista kartanoista löytyneitä (usein naisten säveltämiä) musiikkikäsikirjoituksia.

Vähemmän ilahduttavaa sen sijaan oli matkojen aikana havaita, miten äärioikeistolainen, misogyyninen ja rasistinen propaganda näkyy Suomen lisäksi Keski-Euroopan kaupungeissa. Sattumaako vai ei, mutta törmäsin useammassa kaupungissa aborttia sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastustaviin kiivaisiinkin mielenosoituksiin. Varsovan kaupunginmuseossa juutuin puoleksi tunniksi väittelemään museo-oppaan kanssa koulujen seksuaalikasvatuksesta ja rasismista. Emme löytäneet yhteistä säveltä ja – surullista kyllä – jäin miettimään, olisivatko argumenttini menneet paremmin perille, jos olisin ollut mies.

***

Syksyn matkat Roomaan ja Prahaan olivat myös ensimmäisiä kunnollisia koronan jälkeisiä kokeilujani ”maata pitkin” -työmatkailussa: yöt junissa tai busseissa, matkatavarat päiväksi säilöön ja kaupungille etätöihin mukavaan kahvilaan, virkistäytymään ja museoita kiertämään. Suosittelen tätä matkustusmuotoa lämpimästi kaikille, joille se on fyysisesti ja taloudellisesti mahdollinen. Läppärityöläinen voi tehdä hommiaan myös kulkuvälineessä, ja taiteiden historian tutkijalle hidas matkanteko Euroopan halki näyttää kiehtovalla tavalla kaupunkien asteittaisen muuntumisen kulttuuri- ja kielialueelta toiselle.

Junissa ja busseissa on kokemukseni perusteella mukavaa matkustaa myös öisin. Jopa Rooman ja Wienin väliset nuhjuisehkot yöjunat oli sitten viime kokeilun (2018) päivitetty tuliteriin vaunuihin, joissa oli erinomainen wifi-yhteys. Yksinäisenä naisena öitä matkustaessani en kohdannut lainkaan häirintää tai turvatonta oloa vaan päinvastoin ystävällisiä ja avuliaita kanssamatkustajia. Vaikka Rooman-reissu osui maanlaajuisen junakaaoksen pahimpiin päiviin, siitäkin selvittiin Trenitalian (!) ripeän ja selkeän asiakaspalvelun ansiosta vain pienellä myöhästymisellä sekä ylimääräisellä koukkauksella Firenzeen. Myös paljonpuhuttu FlixBus oli minulle positiivinen yllätys: huomattavasti miellyttävämpi ja rauhallisempi kulkuväline kuin esimerkiksi kotimainen Onnibussimme.

Zoom toki lienee kaikista vähäpäästöisin tapa osallistua konferensseihin, ja etätapaamisiin olemme toki tottuneet koronapandemian ajoista lähtien. Mikään virtuaaliyhteys ei kuitenkaan korvaa läsnäoloa paikan päällä – kahvitauko- ja aperitiivikeskusteluja sekä kasvokkaista tutustumista toisiin ihmisiin. Siksi myös bussin tai junan kyytiin on joskus syytä hypätä.

Nuppu Koivisto-Kaasik

Kirjoittaja työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina (2022–2025) Taideyliopiston Historiafoorumi-verkostossa. Joulun alla hänestä kuoriutuu intohimoinen piparkakkuarkkitehti.

P. S. Juna- tai FlixBus-konferenssimatkustajalle suosittelen mukaan seuraavia varusteita:

• niskatyyny
• varavirtalähde
• taskulamppu (jos on toikkaroitava pimeässä bussissa vessaan)
• oma vessapaperirulla (ks. ed.)
• käsidesiä
• lääkehiilitabletteja
• proteiinipatukoita
• pienehkö summa käteistä (mielellään kolikoita) matkatavarasäilytystä ym. varten
• vastamelukuulokkeet

Rooman metroa tai Münchenin kaukobussiasemaa sen sijaan en suosittele kenellekään.

---

[1] Tämä teksti pohjautuu erityisesti seuraavien henkilöiden kanssa kuluneen syksyn aikana käytyihin keskusteluihin: Birte Bruchmüller, Dick Harrison, Wivan Nygård-Fagerudd, Carla Conti, Francesca Maria Villani, Bianca Corrente, Elisa Rumici, Alessandro Schiattarella, Veronika Kupková, Milla Mátray, Pawel Siechowicz ja Heidi Rifk. Sydämellinen kiitos näistä kohtaamisista! Kiitos myös Suomen Akatemialle matkojen taloudellisesta mahdollistamisesta.

[2] Esim. Camilla Hambro, Laura Netzel, Möklinta: Gidlunds 2020; Susanna Välimäki & Nuppu Koivisto-Kaasik, Sävelten tyttäret: säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle, Helsinki: SKS 2023, 88–93. Suomessa Netzeliä ovat tehneet tunnetuksi esimerkiksi viulisti Mirka Malmi ja Savon soitannollinen seura.

[3] https://finlandsinstitutet.se/ostersjofestivalen/ (luettu 25.11.2024).

[4] Talo, joka oli osa suomalais-ruotsalaisen pianistin Emelie Cargerin (1815–1917) lapsuudenkotia, sijaitsi alun perin Henriksdalin kylpyläalueella ja se tunnetaan nimellä Hazeliushuset (ks. https://digitaltmuseum.se/021058565649/hazeliushuset, luettu 25.11.2024), Boijen säveltäjäsisarukset Gustava (1811–1899), Mina (1818–1873) ja Betty (1822–1854) vierailivat siellä tiettävästi 1830-luvulla; Carger mainitsee asiasta Kansalliskirjastossa SLS:n kokoelmissa säilyneissä muistelmissaan. Boijeista ks. Välimäki & Koivisto-Kaasik 2023, 49–51, 54–57 ja 60–62.

[5] https://conservatoriosantacecilia.it/wp-content/uploads/2024/09/DARE-Dialogues-Artistic-Research-Enhancing-2024-Programme_Abstracts_Bios.pdf (luettu 25.11.2024).

[6] Viimeistelen tätä tekstiä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä (25.11.). Muutamia viikkoja aiemmin naisjärjestöjen keskusliitto Nytkis ry julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan nuorten suomalaisten miesten asenteet naisia kohtaan ovat monella tavalla huolestuttavia; ks. https://nytkis.org/vakivaltatutkimus-artikkeli-2024/ (luettu 25.11.2024).

[7] Tapahtuman esitelmäkutsuun voi tutustua täällä: https://salon21.univie.ac.at/?p=76692 (luettu 25.11.2024).

[8] Ks. esim. Veronika Kupkován toimittama kokoomateos Pressnitz lebt (2024).

[9] Ibid.

[10] Ks. esim. Philip Oltermann & Shaun Walker, ”Chopin’s interest in men airbrushed from history, programme claims”, The Guardian 25.11.2020 (https://www.theguardian.com/music/2020/nov/25/chopins-interest-in-men-airbrushed-from-history-programme-claims, luettu 25.11.2024) ja Antoni Pizà, ”Ouverture: Love – Love is a pink cake, or, Queering Chopin in the times of homophobia”, Itamar 7/2021 (https://doi.org/10.7203/itamar..23608, luettu 25.11.2024).

[11] Chopin käyttää samaa tervehdystä myös kirjeessään Henri Nouguierille: https://muzeum.nifc.pl/en/muzeum/wystawy-czasowe/43_18052021-30052021-rekopis-chopina-autograf-fragmentu-sonaty-g-moll-op-65/1/ (luettu 25.11.2024).