Musiikkia ja kuhinaa oppilaitoksessa

3.3.2023 1 Like 0 kommenttia Janne Mäkelä

Tuhannet kädet ovat luoneet rytmimusiikin opetuksen perinteen, kirjoittaa Pop & Jazz Konservatorion historiateoksen tekijä ja Taideyliopiston Tutkimusinstituutin vieraileva tutkija Janne Mäkelä. Oppilaita ja tunteita ei saa historiankirjoituksessa unohtaa.

Menin marraskuussa 2021 seuraamaan erästä historiallista tapahtumaa. Oli alkuilta Helsingissä, Arabian kulttuurikampuksen ravintolasalissa. Tarjolla oli Pop & Jazz Konservatorion bassomatinea.

Soittajat olivat harrastepuolen oppilaita, nuorimmat hädin tuskin kouluikäisiä, varttuneimmat teinejä. Osaa jännitti, joku ei sitten halunnut soittaa ollenkaan, mutta opettajat olivat kannustavia ja kaikesta selvittiin. Kuultiin poppia ja rockia, muun muassa euroviisuvoittaja Måneskiniä, ja olipa jazziakin mukana, kun eräs oppilaista soitti Count Basietä. Välillä väliovi rääkäisi. Oltiin oppilaitoksen uusissa toimitiloissa, se oli sitä historiallisuutta. Uudenkarhean Soiva-talon asetukset eivät vielä olleet ihan kohdillaan.

Siirryin tilaisuuden jälkeen norkoilemaan aulatilaan. Siinä oli basso-oppilaita vanhempineen, sitten oli muskariporukkaa, sen huomasi lastenvaunuista, ja olipa myös ammattiin opiskelevien syysfestivaalikin alkamassa. Kuhina oli melkoinen, ulko-ovi kävi koko ajan.

Aloin muistella Pop & Jazz Konservatorion ensimmäistä rehtoria, Klaus Järvistä.

Kaksi miljoonaa ovenavausta

Klaus Järvinen (1936–2020) jäi eläkkeelle vuosituhannen vaihteessa, mutta hän seurasi konservatorion toimintaa sen jälkeen hyvin tarkkaan, aina kuolemaansa asti. Uusi muutto ei häntä miellyttänyt. Ensin oli ollut Oulunkylän yhteiskoulu, sitten olivat seuranneet Oulunkylän Seurahuone ja Arabian vanha tehdaskompleksi. Eikö se riitä, hän kyseli.

Pop & Jazz Konservatorio oli Klaus Järvisen elämäntyö. Luopumisen tuska ei koskaan lakannut jäytämästä häntä. En ollut ainoa, joka vakuutteli Järviselle, ettei henkinen perintö kaadu uusiin seiniin.

Marraskuun illan musiikista ja kuhinasta Klaus Järvinen olisi kuitenkin pitänyt. Nykyinen rehtori Janne Murto tuli aulaan ja alkoi roudata rullakkoja yleisön tieltä. Jos Järvinen olisi ollut paikalla, hän olisi heittänyt hyväntuulisen vitsin ja remahtanut nauramaan. Ja sitten hän olisi itse tarttunut rullakkoon.

Kerroin bassomatineasta ja Järvisestä Pop & Jazz Konservatorion 50-vuotisjuhlassa, joka järjestettiin melkeinpä päivälleen vuosi matinean jälkeen. Pyysin anteeksi. Kyseessä oli juonipaljastus uudesta kirjastani Rytmioppia: Pop & Jazz Konservatorio 1972–2022. Kirjan alussa kerron, miten konservatorion ovi avautui ensimmäisen kerran lokakuussa 1972. Kirjan lopussa kuvaan, kun ovi tänä päivänä käy, yhä uudestaan ja uudestaan. Arvioni mukaan konservatorion ovi on viidenkymmenen vuoden aikana avautunut pari miljoonaa kertaa. Arvio on alakanttiin.

Intohimo ja idealismi

Musiikkia ja kuhinaa riitti jo vuonna 1972. Populaarimusiikin koulutustarpeesta oli juuri tehty selvityksiä, jotka kertoivat sen, mikä oli hyvin tiedossa: tarve oli huutava. Nuoret ihmiset halusivat oppia soittamaan poppia, jazzia, bluesia ja rockia.

Suomessa ei ollut aiemmin järjestetty pop- ja jazzmusiikin institutionaalista opetusta. Lähimmäksi oli päästy Oulunkylän yhteiskoulussa, jossa musiikinopettaja Klaus Järvinen oli tarjonnut vapaaehtoista opetusta. Kun peruskoulu-uudistus tuli Suomeen 1970-luvun alussa, tällainen toiminta karsittiin minimiin. Se sapetti Järvistä. Hän halusi apureineen jatkaa toimintaa.

Niin syntyi Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopisto. Sen suosio oli suuri, vaikka opetus oli kallista. Puolen tunnin yksityisopetus maksoi oppilaalle sata markkaa. Sillä olisi saanut alennusmyynnistä kymmenen kiloa naudanlihaa tai korkeavartiset mokkasaappaat – tai tšekkiläisen viulun.

Jo opiston alkutaipaleella toiminnassa näkyivät ne monet piirteet, jotka näkyvät tänäkin päivänä. Opetettiin poppia ja jazzia, käytäntöä ja teoriaa, oli instrumenttiopetusta ja myös laulunopetusta, jopa musiikkiteknologiaakin, joskin ammatillisen koulutuksen linjaksi se tuli vasta Janne Murron rehtorikauden alkuvaiheissa 2001. Muskaria ei sentään vielä ollut, se aloitti 1982, eikä ollut ammattitutkintojakaan, ne tulivat 1986.

Klaus Järvisen keskeisinä apureina olivat rumpalit Kauko Saari ja Upi Sorvali, jazzteoreetikko Kaj Backlund ja ennen kaikkea musiikinopettaja, vaimo Seija Järvinen. Resurssit olivat pienet, into suurta. Siinä on oikeastaan koko oppilaitoksen kehitys tiivistettynä: vain intohimon ja idealismin kautta syntyy ammattimaisuutta ja edelläkävijyyttä.

Vinoumat ja kriisit

Tuhannet kädet ovat tehneet Pop & Jazz Konservatoriosta sellaisen kuin se on. Konservatorion historia on ollut menestystarina – mutta myös kamppailua, kiistaa ja tunteita. Välillä mentiin pieleen. Satojen opettajien joukossa on ollut häkellyttävän hienoja pedagogeja – ja muutama mätämuna. Olisi naiivia kuvitella, ettei viiteenkymmeneen vuoteen ja kahteen miljoonaan ovenavaukseen sisältyisi myös vääristyneitä aikeita.

Klaus Järvinen oli valloittava ja hyväntahtoinen mutta myös äkkiväärä persoona. Särmikkyydestä oli toisinaan hyötyä, kun taisteltiin ulkoisia voimia vastaan. Oppilaitoksen historiassa oli 1980-luvulla hetki, kun eri tahot länsimaisen taidemusiikin ystävistä rockmusiikin kummisetiin tuntuivat vihaavan sitä. Klasareille pop & jazz -opetus oli liian epätaiteellista, rokkareille liian taiteellista.

Nyt vinoumia on vähemmän ja laineet matalat. Kriisejä toki riittää edelleen. Ne voivat liittyä vaikkapa teknologisiin murroksiin, pandemioihin, rahoitukseen ja musiikkimuotien muutoksiin.

“Mua kannateltiin”

Sain vuonna 2019 tehtäväksi kirjoittaa Pop & Jazz Konservatorion historian. Päädyimme tilaustyön aloituskokouksessa siihen, että minulla on vapaat kädet. Päätimme myös sen, että tästä ei sitten tule pönötyshistoriaa.

Kun oppilaitosten historioita kirjoitetaan, muistellaan usein johtajia ja opettajia. Heitä minäkin muistelin. Muuta henkilökuntaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Eikä voi sivuuttaa oppilaitakaan. Tuhannet entiset nuoret ovat hakeneet oppia Pop & Jazz Konservatoriosta, heidän joukossaan muun muassa Kaija Koo, Alexi Laiho, Iiro Rantala, Taiska, Jukkis Uotila, Ville Valo ja Yona. Halusin teoksessani kuvata ja pohtia sitä, millaista on ollut sekä opettaa että opiskella rytmimusiikkia.

Puoleen vuosisataan osuu suuria muutoksia. Pop & Jazz Konservatorio esimerkiksi oli yksi ensimmäisiä oppilaslähtöisyyttä kuuluttaneita musiikkioppilaitoksia Suomessa. Toisinaan oppilaat ovat vaikuttaneet opetuksen kehitykseen, mainittakoon vaikkapa lauluntekemisen nousu 2000-luvulla.

Henkilökunnan tavoin entiset oppilaat nostivat esiin paljon hauskoja ja antoisia muistoja. Jotkut muistelivat nuoruuteen liittyvää epävarmuutta ja haahuilua kuten myös ikäviä kokemuksia vaikkapa kurssitutkintotilanteissa (ne loppuivat konservatoriossa 2003).

Iso kuva tarkentuu monesti yksityiskohtien kautta. Kun marraskuussa 2021 seurasin musiikkia ja kuhinaa Pop & Jazz Konservatoriossa, tunsin olevani jonkin tärkeän äärellä. Ajattelin Klaus Järvistä mutta ajattelin myös laulaja ja lauluntekijä Yonaa, joka vuonna 2008 sai konservatoriosta muusikon paperit käteensä. Opintojen varrelle oli mahtunut sivupolkuja, kiroilua ja soittovälineiden paiskomista. Opettajat olivat onneksi olleet kärsivällisiä.

“Mä koen, että mua kannateltiin”, Yona ynnäili myöhemmin.

Janne Mäkelä

Taideyliopiston Tutkimusinstituutin vieraileva tutkija

Artikkeli pohjautuu kirjoittajan puheeseen Pop & Jazz Konservatorion 50-vuotisjuhlassa 3.11.2022. Artikkelin kuvat ovat Yonan konserttikuvaa lukuun ottamatta teoksesta Janne Mäkelä: Rytmioppia. Pop & Jazz Konservatorio 1972–2022 (SKS Kirjat). Tutustu historiateoksen verkkoversioon: Rytmioppia vuodesta 1972.

---