Piikasesta professoriksi – tai päinvastoin

9.5.2022 1 Like 0 kommenttia

Naisia nimitetään yhä korkeampiin asemiin myös tiedemaailmassa. Silti tiedenaisten urapoluilla voi edelleen kompastua äitiprofessorin, kahvinkeittäjän ja yleissihteerin velvollisuuksiin. Näistä urapoluista kirjoittaa Helsingin yliopiston apulaisprofessori, historiantutkija Anu Lahtinen.

Maailman sivu on ollut naisia, joita on kiinnostanut uuden oppiminen ja tutkiminen. Jotkut ovat saaneet opiskella perheen kirjastossa, toiset luostarissa. Varsinaiset oppineiden instituutiot ovat olleet nihkeitä avaamaan oviaan, mutta viimeiset puolitoista vuosisataa akateeminen maailmakin on sallinut naisten nousta tiedon portaita.

Tie yliopistoon ei kuitenkaan ollut suora ja selkeä. Päästäkseen opiskelemaan naisen oli vuoteen 1901 asti anottava erivapautta sukupuolestaan. Ensimmäinen lääkäriksi valmistunut nainen, Rosina Heikel, kertoi, että kaikenlaiset kaduntallaajat halusivat tulla töllistelemään naispuolista lääketieteen opiskelijaa ja myös kertomaan mielipiteensä hänen työskentelystään – erityisesti pyytämättä. Senkin jälkeen, kun viralliset esteet oli raivattu tieltä, sitkeät käsitykset ja mielikuvat ”tiedemiehestä” ovat estäneet monia näkemästä tiedenaisten potentiaalia.

1800–1900-lukujen taitteessa suomalaisia naisia väitteli jo tohtoreiksi, ja he myös hakivat yliopiston virkoja, myös professuureja, niin humanistisilla aloilla kuin luonnontieteissä. Vuonna 1927 historioitsija Alma Söderhjelm sai ensimmäisenä naisena professuurin, lahjoitusviran Åbo Akademissa. Vuonna 1930 Helsingin yliopiston synnytystautien professuuriin valittiin Laimi Leidenius, kolmas naisprofessori oli vuonna 1945 valittu Turun yliopiston silmätautiopin professori Hilja Teräskeli.

Nimitykset olivat tärkeitä uusia avauksia, mutta kun kirjoitin kirjaa Proffapoluilla (Avain 2022), totesin kanssakirjoittajani Tuula Vainikaisen kanssa, että virka ei vielä tuonut itsestäänselvästi arvostusta: tiedeyhteisö on usein ollut ymmällä sen suhteen, miten kohdella naisia. Alma Söderhjelm koki, ettei häntä otettu mukaan yliopistoyhteisöön, vaan että hän jäi eristyksiin. Fysiologian professori Eeva Jalavisto (professoriksi 1949) oli perheetön laitoksen ”äiti”, jolle kasaantui myös monenlaista sihteerihommaa huolenpitoa yli kohtuuden.

Vielä vuosituhannen vaihteessa historioitsija Laura Kolbe pohti kolumnissaan, että naispuolisen tieteentekijän rooleiksi oli tarjolla tiukan tiedenaisen, yliopistollisen opettajatädin tai äitihahmon kuvia, kun taas hurmaavien ja häikäisevien nerojen asema oli varattu miespuolisille tutkijoille.

Samanaikaisesti, kun yliopisto on kiistatta avautunut naisille, professuureja myöten, yliopiston uudistukset ovat vieneet resursseja ja arvostusta tiedemaailman edustajilta. Ruohonjuuritason hallintoväen karsinta on lisännyt professorien ja muiden tieteentekijöiden hallinto- ja byrokratiavelvoitteita. Viime vuosina on uutisoitu jopa roskakorien poistamisesta, jolloin henkilöstö saa juoksuttaa roskiaan pitkin yliopistorakennusta.

Samaan aikaan, kun naiset ovat nousseet piikasista professoreiksi, näyttävät trendit alentavan professoreita piikasiksi. Naisvaltaisten alojen rahoitus on yliopistollakin varsin pientä – kulttuuri- ja yhteiskunta-alojen hankkeita rahoitetaan pikemminkin sadoillatuhansilla tai miljoonilla, kun STEM-alojen (luonnontieteet ja teknologia) kokonaisrahoituksessa liikkuu miljardeja.

Onko kaikki ponnistelu sitten turhaa, ja ovatko naiset tuomittuja jäämään toisarvoiseen asemaan tieteessä? Proffapoluilla-kirjamme kyselyiden ja puheenvuorojen perusteella paljon on vielä tehtävää ja ongelmat ovat sitkeännihkeästi kovin samoja kuin sata vuotta sitten: tiedenaiset jäävät helpommin huomaamatta ja rahoittamatta, vaikka he julkaisevat ja tutkivat ja kannattelevat tiedeyhteisöä monin tavoin.

Proffapoluilla-kirjan puheenvuoroissa kävi kuitenkin myös selväksi, että muutostakin tapahtuu. Kansainvälisessä vertailussa suomalainen tiedemaailma on tarjonnut monia mahdollisuuksia myös naisille. Uran ja perheen yhdistäminen on monissa maissa tavattoman vaikeaa, Suomessa tätä pyrkimystä sentään tuetaan.

Menneisyydessä ja nykyisyydessä on myös löytynyt niitä, jotka ovat uskoneet ja tukeneet. Inkeri Anttila oli itse naimisiin menon vuoksi tyytymässä alempaan oikeustieteelliseen tutkintoon, mutta oppilaansa lahjoihin luottava ohjaaja ylipuhui hänet jatkamaan edelleen, ja tie urkeni lopulta professuuriin asti. Naispuolinen biologi kutsuttiin ulkomailta takaisin opinahjoon huolehtimaan professuurista. Tässä onkin keskeinen avain muutokseen: että jokainen tulee nähdyksi; että löytyy joku, joka uskoo, kutsuu, suosittelee, muistaa, luottaa, kannustaa.

Moni menneisyyden tiedenainen olikin, vastoinkäymisistä huolimatta, myös ylpeä ja iloinen saavutuksistaan. Ja tyytyväisyyteen on syytä myös nykypäivässä: vaikeissa olosuhteissa kaikki onnistumiset ovat ansaittuja ja merkki kovasta työstä.

Kun noustaan huipulle, naisten määrä vähenee. Hallinnon ja tieteenalojen johtopaikoilla on edelleen kovia valtataisteluita ja taisteluja myös tieteenalojen välillä. Useista naisista voi tuntua helpommalta myös välttää näitä tehtäviä, joissa kritiikki ja odotukset voivat olla kovia ja naispuolisia esikuvia voi olla vähän.

Olen joskus verrannutkin yliopiston valtapiirejä sipuliin, aina tulee esiin uusia, pieneneviä kerroksia, ja välillä voi itkettääkin, kun niitä kehii esiin. Mutta ytimeen ei pääse, jos ei uskalla ja jaksa kuoria edelleen.

Anu Lahtinen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori (Associate Professor).

Anu Lahtinen julkaisi maaliskuussa teoksen Proffapoluilla: tutkittua ja koettua tiedenaisten elämästä yhdessä Tuula Vainikaisen kanssa. Teos ilmestyi Avain-kustantamolta ja sen pohjana oli yli 150 naispuolisen professorin puheenvuorot.  https://avain.net/kirjailija/Anu+Lahtinen#!product_id=9789523043626