Posetiivista asiaa

3.11.2021 2 Like 0 kommenttia Risto Pennanen

Risto Pekka Pennanen valottaa kirjoituksessaan entisajan posetiivinsoittajien työtä ja ohjelmistoja.

Monet mahtavat muistaa tarinan Jean Sibeliuksesta, joka kauhistui kuullessaan majapaikkaansa pätkän Valse tristeä, jota pihalla soittanut posetiivari soitti aivan liian nopeatempoisesti. Mestari riensi kadulle, hätisti posetiivarin kauemmaksi, tarttui itse kampeen ja soitti valssinsa oikealla nopeudella. Seuraavana päivänä posetiivari oli kiinnittänyt soittimensa kylkeen lapun ”Jean Sipeljuksen oppilas”.

Kasku ei tietenkään ole totta, eikä sitä ole kerrottu muualla Euroopassa Sibeliuksesta, vaan esimerkiksi Gioachino Rossinista, Pietro Mascagnista, Giuseppe Verdistä sekä Richard Wagnerista ja heidän suosikkikappaleistaan. Tarinoiden Rossini oli nähtävästi mestareista avokätisin, sillä hän palkitsi opettamansa oikeatempoisen Di tanti palpiti -esityksen ikkunastaan bravo-huudoin heittäen samalla alas kadulle kultarahan.

Tarkemmin ajateltuna tähän anekdoottiin sisältyy monia mielenkiintoisia näkökohtia. Entisajan posetiivinsoittajien ohjelmistoon todellakin kuului suosittuja kappaleita ja teemoja, kuten populaari- ja kansanlauluja, marsseja sekä ooppera- ja operettinumeroita ja salonkimusiikkia. Tästä yleisö piti, mutta toisin oli sävelteosten luojien laita. Tekijänoikeuksien valvonta alkoi kehittyä vuoden 1886 laaditun kansainvälisen Bernin yleissopimuksen myötä, minkä seurauksena jotkut säveltäjät alkoivat kiinnittää huomiota moraalisiin tekijänoikeuksiinsa.

Teoksen kunnioittamisoikeuden pohjalta esimerkiksi Franz Lehár nosti oikeusjuttuja teostensa käytöstä posetiivareiden ja mustalaisorkestereiden kantaohjelmistossa. Lehár koki, että hänen sävellyksiään oli muutettu posetiivisovituksiksi niiden taiteellista arvoa loukkaavalla tavalla ja että niitä esitettiin halventavassa yhteydessä kaduilla. Tuskin Sibeliuskaan olisi ollut innoissaan Valse tristestä katumusiikkina.

Alun anekdootin toinen tosiasia on se, että posetiivari kykenee vaikuttamaan sylinterille tai reikänauhalle koodatun musiikin tempoon ja jossain määrin myös fraseeraukseen. Kolmas seikka liittyy kaskun Rossini-muunnelmaan. Posetiivinsoitossa liikkui rahaa, sillä katumusisointi oli laillistettua kerjuuta yleisillä paikoilla.

Keski-Euroopassa suoranainen kerjääminen oli kiellettyä, eikä köyhäinapu riittänyt huolehtimaan vähäosaisten elatuksesta. Sitä paitsi luvanvarainen posetiivaus tuli valtiolle ja kunnille halvemmaksi kuin suoraan annettu aineellinen apu, joskin kiertelevien soittajien pikkutarkka valvonta työllisti viranomaisia. Tämän vuoksi tarkoin säännösteltyjen posetiivilupien määrä Itävalta-Unkarissa kasvoi kasvamistaan 1800-luvun loppua kohden, vaikka Wienin ja Budapestin vallanpitäjät pyrkivät rajoittamaan niiden myöntämistä. Saksassa kehitys oli samansuuntainen; vuonna 1893 yksistään Berliinissä on arvioitu olleen jopa 3000 posetiivaria. Ei ihme, että posetiivien ja niiden sylinterien ja reikänauhojen valmistus, myynti ja vuokraus olivat melko merkittävää liiketoimintaa.

Musiikista meteliksi

Alun perin posetiivien lupajärjestelmä luotiin 1700-luvulla turvaamaan sotainvalidien ja ansioituneiden, aktiivipalveluksesta pois siirtyneiden sotilaiden toimeentuloa. Niinpä milloin minkäkin sodan jälkeen posetiivit soivat aina ja kaikkialla vaikkapa Lontoossa, Pariisissa, Roomassa, Berliinissä, Wienissä ja Budapestissa. Lisänsä tähän kaikenkattavaan äänimattoon toivat vielä köyhyyden perusteella soittolisenssin saaneet kerjäläiset, jotka olivat yleensä sokeita tai vammautuneita.

Työväenluokan kaupunginosissa ja maalaiskylissä posetiivareihin suhtauduttiin enimmäkseen myönteisesti – toivathan he mukanaan uusimmat suosikkisävelmät ja jopa tanssin säestystä. Sen sijaan keskiluokan asuinalueilla musiikki muuttuu hermoja raastavaksi meluksi, jota liikkeenharjoittajat, kotona ansiotyötä tekevät henkilöt ja sunnuntaipromenadilla käyskentelevät porvarit eivät halunneet kuulla.

Nopean kaupungistumisen äänimaiseman lieveilmiöitä torjumaan perustettiin New Yorkissa vuonna 1906 kaikenlaisen melun vastainen liike Society for the Suppression of Unnecessary Noise, joka toimi vastaavien järjestöjen esikuvana muualla maailmassa. Yksi niistä oli saksalaisen filosofin ja kulttuurikriitikon Theodor Lessingin Berliinissä vuonna 1908 perustama Deutscher Antilärmverein, jonka vaikutus ulottui laajalle saksalaisella kielialueella. Nämä järjestöt vastustivat kaikkea kaupunkimelua tehtaiden pauhusta liikenteen ääniin, kotipianistien pimputukseen, gramofonimusiikkiin ja posetiivien äänimattoon.

Posetiivinsoitto saattaa herättää kielteisiä tuntemuksia yhä meidän päivinämme. Viime kesänä Tampereen Tammelantorilla asioidessani kuulin posetiivin soittavan torin laidalla. Nostalgista kokonaisuutta täydensi mainiosti liikkuvien pehmolelujen baletti soittimen edessä. Näin mukavaa on siis posetiivaus nyky-Suomessa! Tuttu torimyyjä oli sen sijaan lopen kyllästynyt posetiivin ulinaan ja samoina toistuviin kappaleisiin. Erikoista tympääntymisessä oli se, että posetiivari esiintyi torilla vain lauantaisin.

Naiset posetiivareina

Vaikka etenkin entisen Itävalta-Unkarin alueiden arkistot tarjoaisivat valtavasti lähteitä posetiivareista ja muista katusoittajista, akateeminen tutkimus on ollut hämmentävän vähäistä. Enimmäkseen asialla ovat olleet soitintutkijat, kun taas itse soittajat, heidän musiikkinsa ja yleisönsä sekä viitekehykset ovat jääneet vähälle huomiolle. Posetiiviharrastajat ovat tosin julkaisseet jonkin verran myös posetiivareista kertovia populaariesityksiä. Suomessa tilanne on muuta Eurooppaa parempi; Markku Karvosen viime vuonna ilmestynyt, Suomen posetiivarit ry:n kustantama laaja ja yksityiskohtainen tietokirja Pyörii kuin posetiivin sokka: tarinoita soittajista ja soittokoneista kuuluu lajinsa parhaisiin.

Posetiivinsoittajiin liittyy monenlaisia harhakäsityksiä. Mielikuvien posetiivari 1900-luvun alun Keski-Euroopassa on yleensä mies, etenkin entinen sotilas tai rutiköyhää perhettään elättänyt perheenisä. Erittäin harvalukuisissa tšekkiläisissä tutkimuksissakin historiallinen posetiivari on mies, perheen pää ja huoltaja; vaimo on vain perheenjäsen ja lasten tavoin miehen elätettävä. Siksi harvat posetiiviluvan Habsburgien ajan Böömissä saaneet naiset olivat leskiä tai posetiivarimiehen avustajia. Tällainen yleistys vaikuttaa kummalliselta, koska arkistojen usein pikkutarkkojen asiakirjojen mikrohistoriallinen tarkastelu mahdollistaa aivan toisenlaisia johtopäätöksiä.

Němčicen kylästä läheiseen Poděbradyn kaupunkiin Keski-Böömissä vuonna 1889 muuttaneen Anna Balcarován (s. 1847) posetiivariura tarjoaa hyvän esimerkin naisten unohdetusta merkityksestä Keski-Euroopan musiikin- ja sosiaalihistoriassa. Jalkojen rampaantumisen vuoksi nähtävästi lapsesta asti liikkumiskyvytön, jo pikkulapsena orvoksi jäänyt Balcarová toimi aluksi ompelijana, mutta velkaantui vähitellen niin pahasti, että joutui myymään vanhemmiltaan perimänsä mökin vuoden 1889 jouluna.

Balcarován mies, huomattavasti nuorempi Frantíšek Balcar (s. 1863) samasta kylästä, kärsi vaikeasta keuhkoahtaumasta, minkä vuoksi hän joutui mökin myymisen aikoihin lopettamaan päiväpalkkalaisen työn tehtaassa. Sairaudestaan huolimatta Balcar ei ollut mikään kuhnustelija, sillä hän kykeni ostamaan säästöillään vaimolleen käytetyn posetiivin – ja lisäksi pari sai vuodesta 1884 lähtien neljä lasta, joskaan avioliiton solmimisessa ei hoppuiltu.

Puille paljaille joutunut Anna Balcarová ryhtyi hakemaan posetiivilupaa syksyllä 1889, mutta byrokratian tie oli kivikkoinen erityisesti siksi, että Balcarová perheineen oli juuri muuttanut Poděbradyyn, mutta hän yhä omisti mökin kotikylässään. Pariskunta joutui lääkärintarkastukseen, ja heidän omaisuus- ja nuhteettomuustietojaan tiedusteltiin alueoikeuksilta, pormestareilta ja kyläpäälliköiltä. Hakemuksen liitenivaska paisui kunnioitettavan paksuksi vuoden ajan ennen kuin se vihdoin päätyi Prahaan Böömin kuvernöörin kansliaan.

Vihdoin syksyllä 1890 Anna Balcaroválle myönnettiin ensimmäinen posetiivilupa, johon hänen miehensä Frantíšek kirjattiin avustavaksi soittimen kantajaksi. Usean piirikunnan alueelle ulottuneilla kiertueilla soittaa sai silti vain Anna itse, ja tätä rajoitusta viranomaiset valvoivat tarkasti.

Käsialoista päätellen Anna kirjoitti vuosittaiset luvan uusintahakemuksensa itse. Anomusten tšekin kieli on täynnä virheitä ja tarkemerkitkin puuttuvat, mutta joka tapauksessa Anna hoiti byrokratian vaatimukset, kun taas Frantíšek käytti kynää vain kerran kuitatessaan erään vuoden posetiiviluvan vastaanotetuksi. Annan hakemukset sisältävät kaikenlaista kiintoisaa, kuten pyynnön vaihtaa sallittuja piirikuntia, koska silloisen luvan alueella ”vierasmaalaiset, tervejalkaiset posetiivarit ehtivät minun edelleni, joten saan vain vähän almuja”.

Toisaalta aineistosta ilmenee, että Annalla oli tukijoita, jotka lahjoittivat hänelle uuden, aiempaa paremman posetiivin. Tällainen hyväntekeväisyys ei ollut Böömissä aivan harvinaista.

Annan posetiiviura ilmeisen laajoine kiertueineen näyttää päättyneen pidätykseen Zábědovin kylässä Nový Bydžovin kaupungin lähellä. Arkistolähteiden puuttuessa jää epäselväksi, mitä pariskunnalle tämän jälkeen tapahtui, mutta näyttää siltä, että Annan posetiivilupa mitätöintiin koiravaljakolla ajamisen vuoksi. Vuodesta 1902 lähtien koirien käyttö ihmisten kuljettamiseen oli nimittäin ollut rangaistavaa, vakavaa eläinrääkkäystä. Annan kiertueuraa varjosti siis synkkä salaisuus.

Arkistotutkimus joutuu päästämään Annan lopullisesti historian hämäriin vuonna 1906, mutta Frantíšekista löytyy merkintä vielä vuodelta 1911, kun hän tilasi syntymätodistuksen tyttären avioitumista varten.

Kaikenlaisen musiikin ja koko musiikkielämän tutkiminen on arvokasta, ja sen voi tehdä vaikkapa mikrohistorian tai äänimaisematutkimuksen keinoin. Arkisen katusoiton sekä naisten ja vähemmistöjen tekemän, esittämän tai suosiman musiikin kaltaisten teemojen tarkastelu tuo käsityksemme historiasta uusia ulottuvuuksia ja tulkintoja.

Uutta tietoa luova historiantutkimus ei ole pelkkää sokeaa ruusuilla tanssimista, vaan jyvän löytääkseen täytyy välillä kontata ohdakkeilla.

Risto Pekka Pennanen

Kirjoittaja on Taideyliopiston Historiafoorumin vieraileva tutkija.