Prekarisaation mekanismit tieteessä, taiteessa ja kanssatutkijuudessa

12.3.2021 0 Like 0 kommenttia

Vieraileva tutkija Satu Olkkonen pohtii, miten pirstaleisessa hankerahoitusmaailmassa taataan tutkimuksen jatkuvuus.

Työni on kanssatutkijuutta, se tapahtuu ihmisten kesken, yhdessä erilaisten ihmisten kanssa. Työni on kansalaistiedettä. Työssäni olen alulle panija, mutta sen jälkeen vaikkapa toimintatutkimuksen kehällä valmistuva esitys on yhteisön teko, tuotos tai väite maailmasta, josta minä olen sivussa. Valmis teatteriesitys on sekä tutkimusmenetelmä että tutkimustulos.

Kansalaistiede kuvaa työtäni ja rooliani yhteisöiden tiedonvälityksen mahdollistajana. Työni ei tapahdu tutkijayhteisössä. 

Tieteen ja taiteen rahoitusrakenteen yksilöllistyminen ei tosiasiallisten toimien maailmassa palvele muuta kuin yksilön pyrkimyksiä. Kollektiivisuutta ja jatkuvuutta niissä ei ole, altruismista puhumattakaan. Yksilöllistymisen ihanne on työni vastainen.

Minun on helpompi saada rahoitus vain itselleni, vaikka ei sekään helppoa ole, kuin toiminta-alustalle, jossa nuoret tai yhteisöt ovat asiantuntijoita ja kokemusasiantuntijuus nähdään omana tiedon lajinaan. Minun on huomattavasti helpompi saada rahoitus hankkeelle kuin pitkäjänteiselle työlle, jossa edellinen työ johtaa seuraavaan, jota en kuitenkaan voi etukäteen nimetä, koska se ei ole tutkimuseettisesti oikein.

Tämä johtaa siihen, että seuraava projekti on luotava tyhjästä, koska edellisen ei annettu siirtyä seuraavaan. Silloin katkeaa se yhteishyvä, mihin työ olisi voinut johtaa. Siihen loppuu kanssatutkijoideni odotukset ja kansalaisyhteisön kanssa vähitellen rakentunut luottamus. Kun työni katkeaa, alkaa vuosien rahoitushaku prekarisaation puristuksessa. Sen aikana se, mikä oli syntymässä, ei ole enää mahdollinen tai ajankohtainen heidän elämässä, joiden kanssa tietoa oli tarkoitus tuottaa ja välittää. Sen aikana itse en kuulu mihinkään; en ole toimeton, enkä työtön, vaikka olen toimeentuloton. Uuden rahoituksen alkaessa on peruutettava lähtöruutuun.

Useamman taiteen vapaaehtoistoimijan alusta, jossa olin vastuujärjestäjä viidentoista vuoden ajan, hajosi sisäisiin ristiriitoihin rakenteista ja rahoitushauista johtuen. Joku sai rahoituksen ja toinen ei. Se ei tarkoita, että se joka sai, olisi ollut parempi ja kannatettavampi tapahtuma kuin se, joka ei saanut. Alustan rakentamisesta tuli lottoa ja suunnittelusta mahdotonta. Tämä vain siksi, että yleisavustuksista luovuttiin. Jokaiselle oli parempi hakea erikseen, neuvottiin.

Rahoitusjärjestelmä, jossa haetaan yhteen asiaan kerrallaan, murensi yhteisöä ja kokonainaisuutta, joka oli tarkoitus luoda teeman ympärille. Se lisäsi hakemuksiin käytettävää aikaa, joka oli pois yhdessä tekemisen tuottamasta sosiaalisesta palkinnosta. Yleisavustuksella olisi saatu aikaan kansalaistiedettä, vaikuttavampaa kuin avustuksen tekijän ja arvioitsijan näkemys työn tuloksista. Etukäteen nimeäminen on uuden ja ennen tekemättömän työn vastaista. Se on lähtökohtaisesti valhe, ylä- tai alakanttiin.

Väitän, että työelämäkäsityksemme syrjii tiedettä ja taidetta ammattina samaan tapaan. Se tekee tieteestä ja taiteesta näkymättömän, se painaa sitä alas. Se on sitä, jota kaikenmaailman dosentit ja apurahataiteilijat tekevät.

Jos sanon apurahataiteilija tai apurahalla toimiva tieteen tekijä, mitä sinulle tulee mieleen?  Se on jotain jonkun siivellä tai armosta, jotain joka on vähemmän työtä. Jotain, jonka arvon joku toinen määrittelee ja vieläpä etukäteen. Nimillä vaikutetaan asenteisiin.

Kansalaiskeskustelussa tonnin apuraha on kuin palkinto. Siitä tonnista voi päästä radioon kertomaan, mitäpä nyt aiot tällä tunnustuksella tehdä. Miksi menisin tonnin palkasta radioon revittelemään? Se on nöyryyttävää ja pois niistä kiihkeistä viikoista, mitä minun puskettava ajassa, jossa tieto ei ehdi kehkeytyä. Työhyvinvointi tai ajanhallintakyvykkyys eivät silloin ole vain minusta itsestäni kiinni olevia asioita.

Minulle voidaan myös sanoa, että olenhan kuitenkin saanut ja käyttänyt kunnan rahoja tekemisiini. Siinä ei nähdä, mitä rahalla on tehty, kuinka kauan tai paljon. Siinä ei nähdä että harrastamisen lisäksi tiede ja taide ovat ammatti. 

Väitän, että toivo ei ole vain yksilön kokemus tai ominaisuus. Se olisi löydyttävä myös rakenteista, nimistä, joita käytetään sekä siitä, miten ja mihin rakenteet ja järjestelmät ohjaavat. 

Kansalaistiede kuvaa hyvin tekemisiäni. Kansalaistiedettä tekeviä pyydetään osallistumaan Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitoksen tutkimukseen http://bit.ly/3p2OX9s. 

Täytin juuri omat vastaukseni ja vaikuttaa siltä, että yhteisöissä toimivat taiteen ja tieteen tekijät ovat sopiva kohderyhmä osallistumaan tähän tutkimukseen. Tehkää hyvin ja osallistukaa!

Kirjoittaja

Vieraileva tutkija Satu Olkkonen, CfAR-tutkimuskeskus