Saako historiantutkija närkästyä?

22.1.2021 2 Like 0 kommenttia Markus Mantere

Markus Mantere pohtii puheenvuorossaan suhtautumistamme historian hahmoihin ja heidän ajatteluunsa.

Viime keväänä amerikkalaisen musiikinteorian piirissä kuohui. Syynä oli professori Philip Ewellin puheenvuoro vuoden 2019 lopulla järjestetyssä Society for Music Theoryn symposiumissa Columbusissa, Ohiossa. (Puheenvuoro on nähtävissä verkossa https://vimeo.com/372726003). Ewellin puheen ydin oli musiikinteorian kaiken läpäisevä valkoisuus Pohjois-Amerikassa: yhdistyksen jäsenistöstä vain alle 3 % oli vuoden 2018 tilastojen valossa värillisiä. Samoin Ewellin tarkastelemien amerikkalaisten musiikinteorian oppikirjojen musiikkiesimerkeistä vain muutama sadoista esimerkeistä oli värillisten säveltäjien musiikkia. Alan päätoimiset työpaikat ovat Ewellin esityksen mukaan Yhdysvalloissa valkoihoisen keskiluokan hallussa.

Tässä sinänsä tärkeässä otoksessa ei kuitenkaan ollut Ewellin puheenvuoron provokatiivisin kärki. Kaikkein eniten keskustelua ja välillisiä seurauksia sai aikaan Ewellin väite Schenker-analyysin, yhden amerikkalaisen musiikinteorian tärkeimmistä suuntauksista, läpikotaisesta ideologisuudesta – ei pelkästään sen kanonisoiman musiikin vaan myös teorianmuodostuksen tasolla. Ewellin väite on jo sinällään tietoteoreettisesti erikoinen, mutta samalla hänen Heinrich Schenkerin historialliseen henkilöön kohdistuvan kritiikkinsä osalta siinä on myös historiantutkijaa kiinnostavia elementtejä. Lyhyesti sanoen kyse on tästä: millä tavalla suhtautua historiateoreettisesti oikeutetusti menneisyyden hahmoihin, joiden ajattelussa on perustellusti nykypäivän perspektiivistä katsoen jotain epäilyttävää tai jopa tuomittavaa?

Heinrich Schenker (1868-1935) oli aikansa austro-germaanisen kulttuuripiirin tuote – eurooppalaisen kulttuuriperinnön, klassisen musiikin kaanonin ja myös valkoisen rodun ylemmyyteen uskonut musiikki-intellektuelli. Schenker uskoi saksalaisen musiikin paremmuuteen, ulkosaksalaisesta musiikista oikeastaan vain Chopin ja Scarlatti kelpasivat hänen teoriakaanoniinsa. Schenker itse oli sukutaustaltaan juutalainen, ja hän identifioitui tuohon uskonnolliseen ja kulttuuriseen kehykseen läpi koko elämänsä. 

Historiallinen henkilö Schenker on erotettava schenkerismistä, mikä on ensin mainitun musiikinteoreettiselle ajattelulle rakentunut musiikinteorian suuntaus. Schenkerismin rantautuminen angloamerikkalaiseen – ehkä erityisesti yhdysvaltalaiseen – yliopistokontekstiin on ollut monipolvinen prosessi, jossa hänen teostensa 1970-luvulla käynnistynyt englannintaminen siisti Schenkerin tekstien ”arveluttavia” piirteitä: korostunutta saksalaisuus-hegemoniaa ja rotuajattelua. Osittain kyse oli myös amerikkalaisten vierastaman saksalaisen idealismin ja musiikkiin sovelletun organismi-ajattelun poistamisesta; Schenkerin musiikillisen ajattelun peruslähtökohtia on mahdotonta ymmärtää ilman saksalaisen idealistisen filosofian jonkinlaista tuntemusta. Samoin Kantin esittelemä geniuksen käsite, joka häntä seuranneilla 1800-luvun tärkeillä musiikkia sivunneilla ajattelijoilla (E.T.A. Hoffmann, Friedrich Schlegel, Arthur Schopenhauer, Eduard Hanslick, jne.) nousi keskeiseksi, on myös Schenkerillä hyvin tärkeä. 

1800-luvun idealisteilla genius nähtiin hahmona, joka Kantin sanoin ”antaa taiteelle sen säännöt”. Geniuksen mestariteokset eivät ole laskelmoituja tai edes analyyttisesti suunniteltuja vaan hän luo ikään kuin luonnostaan ja tiedostamatta, unissakävelijän lailla mestariteoksia. Näin Schenker (Harmony, s. 60) itse kirjoittaa neron luomisprosessista:

The superior force of truth – of Nature, as it were – is at work mysteriously behind his consciousness, guiding his pen, without caring in the least whether the happy artist himself wanted to do the right thing or not. If he had his way in following his conscious intentions, the result, alas ! would often be a miserable composition. But, fortunately, that mysterious power arranges everything for the best.

Schenkerin ajattelussa musiikkiteoksen syvärakenne, Urlinie, on ikään kuin suprakognitiivinen, säveltäjälle tiedostamaton teoksen ominaisuus. Urlinie on teoksen selkäranka, joka ohjaa Mittelgrundin ja musiikin pintatason tapahtumia. Tällainen ontologia on läpeensä hegeliläistä eikä sinänsä poikkea mitenkään erityisesti Schenkeriä edeltäneiden saksalaisten idealistien, vaikkapa Hoffmannin, Schlegelin ja Schopenhauerin musiikkikäsityksestä.  

Esittämäni on tietysti vain karkea pintaraapaisu Schenker-analyysistä, mutta Ewellin argumentoinnissa nimenomaan mainittu kolmitasoinen hierarkisuus Hintergrund-Mittelgrund-Vordergrund nousee Schenkerin ajattelun ongelmalliseksi piirteeksi oudoin perustein. On tietenkin totta, että Schenkerin teoria on perusolettamuksiltaan hierarkinen, ja sen käyttämän graafisen esitystavan tarkoitus on kuvata teoksen musiikillista koherenssia, tonaalista dramaturgiaa ja rakenteellisten elementtien välistä suhteistoa. Tässä tehtävässään analyysi on havainnollinen työkalu sovellettuna valtavaan määrään lähinnä taidemusiikin repertuaariin kuuluvaa tonaalista musiikkia. Oma kompetenssini ei riitä arvioimaan sitä, miten onnistuneesti Schenker-analyysi sitten istuu esimerkiksi atonaalisen satsin tai populaarimusiikin analyysiin. Näihinkin ympäristöihin teoriaa on viety Schenkerin jälkeen. 

Kohua herättäneessä esitelmässään Ewell nostaa esiin Schenkerin rasistisia ja saksalaisnationalistisia kommentteja. Schenker kirjoitti päiväkirjaansa ja kirjeisiinsä mustista, aasialaisista ja muista ”primitiivisistä” ihmisryhmistä hyvin halventavasti ja piti rotujen sekoittumista todellisena uhkana. Ironista on myös se, että vuonna 1935 kuollut Schenker ihaili juuri valtaan noussutta Hitleriä, mutta hänen oma vaimonsa kuoli kymmenen vuotta myöhemmin Therensiestadtin keskitysleirillä. 

Ewellin kommentaarissa Schenkerin koko musiikinteoreettinen systeemi on saastunut hänen rasismistaan. Hänen mukaansa Schenkerin musiikinteoria hierarkioineen on ikään kuin analogia hänen maailmankuvalleen, jossa valkoisen rodun ylivalta, musiikillisesti edustettuna hänen nerokaanoninsa kautta, saa tärkeimmän roolin. Näin Ewell kirjoittaa esitelmäänsä perustuvassa artikkelissa:

Schenker believed that the fundamental structure must “govern” and “control” the middleground and foreground elements of the music composition. Similarly, Schenker believed that blacks must be governed and controlled by whites. Indeed, Schenker’s hierarchical beliefs on race are so intimately connected with his hierarchical views on music, one wonders which motivated which. Insofar as many of his reprehensible quotes on race occurred after the publication of Harmonielehre in 1906, and Kontrapunkt in 1910 and 1922, one could argue that his views on music drove, reified, and even inspired his views on race. But without question, the two belong together—they are inseparable. (https://mtosmt.org/issues/mto.20.26.2/mto.20.26.2.ewell.pdf, 14.)

Tarina ei pääty tähän. Ewellin esitelmä ja artikkeli sai kokonaisen kausijulkaisun (Journal of Schenkerian Studies Vol 12/2019) numeron verran vastauspuheenvuoroja ja lehteä ylläpitävä University of North Texas puuttui skandaaliin myös hallinnollisesti.

En kuitenkaan mene tähän edelleenkin käynnissä olevaan keskusteluun sen syvemmin, vaan jään pohtimaan mainittua Heinrich Schenkeriä ja muutamaa muuta menneisyyden tarjoamaa esimerkkiä historiantutkimuksen näkökulmasta: minkälaisia vaihtoehtoja meillä on menneisyyden henkilöiden ja ilmiöiden ymmärtämiseen, näistä keskustelemiseen ja esittelemiseen? Etsin jonkinlaista vaihtoehtoa anakronistisesti moralisoivan kannan ja redundantisti kontekstualisoivan kannan välillä. Schenkeriin sovellettuna ensin mainitussa näkökulmassa heristäisimme Schenkerin ajattelulle sormea ja mahdollisesti hänen, olettamamme läpikotaisen, moraalittomuutensa seurauksena jättäisimme myös hänen musiikinteoriansa omaan arvoonsa koska uskoisimme sen heijastavan ja potentiaalisesti levittävän hänen maailmankuvaansa. Ewell näyttää puheenvuorossaan kallistuvan tämän kannan suuntaan, vaikkakin myös toteaa, että Schenkerin ideologiasta valistaminen opetettaessa hänen musiikin teoriaansa saattaisi myös riittää.

Jälkimmäisessä näkökulmassa puolestaan kasaisimme kaiken Schenkeriä ympäröineen kulttuurisen, poliittisen ja ideologisen kontekstin yhteen ja toteaisimme, että 1900-luvun alkupuolen tieteellinen rasismi, yleiset käsitykset kulttuurien hierarkioista ja evoluutiosta, Saksan traumaattinen häviö ensimmäisessä maailmansodassa, ja jopa Schenkerin itsensä vaikeudet löytää ulkopuolisena itselleen asemaa Wienissä Galiciasta tulleena juutalaisena – toteaisimme, että kaikki nämä tekijät vaikuttivat siihen, miten Schenker maailmasta ja musiikista ajatteli ja sillä selvä.

Viimeksi mainitun kannan olen maininnut redundantiksi, koska se ei oikeastaan kerro kohteestaan mitään uutta, vaan pyrkii selittämään asioita yksinkertaisen historiallisen kausaliteetin kautta: Schenker oli sellainen kuin oli, koska hän sattui elämään tietyssä ajassa ja paikassa. Anakronistinen kanta puolestaan antaa meille mahdollisuuden ”tietää paremmin”, ja syyttää omasta historiallisesta positiostamme käsin kohdettamme ja todeta sen moraalissa puutteita. 

Ongelma näissä kahdessa on se, että historiantutkimuksellisesti emme hyödy kummastakaan. Tyydymme vain toteamaan joko että

1. X:llä oli moraalisesti tuomittava ominaisuus p, ja tämä oli hänen suuri puutteensa ja meillä on perusteet paheksua hänen ajatteluaan ja/tai toimiaan; tai
2. X:llä oli ominaisuus p, mutta se oli yleistä hänen ajallisessa ja kulttuurisessa kontekstissaan ja inhimillisesti arvioiden ymmärrettävää ottaen huomioon tuon kontekstin.

Jälkimmäinen ajattelumalli on ollut Suomessakin hyvin yleinen. 1920- ja 30-luvun ilmiöt kuten Akateeminen Karjala-Seura, Lapuan liike, IKL, ja muut oikeistolaisuuden manifestaatiot on selitelty maton alle milloin ”ryssän pelosta”, milloin taas jostain muusta taustasta juontuvaksi, johonkin yhteiskunnalliseen tekijään vastaukseksi. Intelligentsian sekä kulttuuri- ja yliopistoväen flirttailu Saksan suuntaan on selitetty ”vanhoilla kulttuurisuhteilla” ja Saksan tuolloisella edistyneisyydellä tiedemaailman johtavana maana. 

Totta tietysti nämäkin, mutta silti ei voi sivuuttaa sitä, että suomalaisen akatemian ja kulttuurielämän historia vilisee miehiä ja naisia, jotka todella uskoivat ihmisrotujen olemassa oloon ja keskinäiseen hierarkiaan, samoin hieman myöhemmin Hitlerin hankkeiden oikeutukseen. Paheksunta ei vielä ole riittävää menneisyyden hallintaa. Suomen tiedemaailman ja kulttuurielämän menneisyyden ymmärtämisessä tai käsittelemisessä ei päästä puusta pitkään lisäämällä sana ”musta” tai ”synkkä” kommentaariemme eteen (esim. ”lääketieteen musta historia”, MOT-dokumentti Ylellä taannoin). Käännämme tai väännämme dokumentteja tai analyysityökalujamme sitten mihin suuntaan tahansa, meillä on Ylppömme, Kilpisemme, Koskenniememme, Nevanlinnamme, Sibeliuksemme, Aaltosemme ja muut kansakunnan kaapin päälle nostetut suurmiehemme (ja -naisemme), ja heistä useista on helposti löydettävissä historiallista aineistoa, joka kiusaa ja laittaa miettimään. Miten sitten näistä keskustella tutkimuksessa? Pälkähästä päästäminen kontekstiin vedoten tai anakronistinen sormen heristäminen eivät kumpikaan ole tutkimuksellisesti tyydyttäviä ratkaisuja. Historioitsija ei ole moralisti mutta joutuu silti väistämättä ottamaan kantaa myös kohteidensa moraalisiin ja eettisiin ominaisuuksiin. Hän ei voi julistaa nykypäivän näkökulmasta merkityksettömiksi kohteidensa häiritseviä piirteitä vain aikaansa ja paikkaansa sidonnaisina ilmiöinä. 

Mitä sitten tilalle? Tämä kysymys jääköön ilmaan jäljiltäni, mutta joitain alustavia ajatuksia esitettäköön tähän loppuun. Historiantutkijoina on tiedostettava tarkastelevamme kokonaisia ihmisiä, joilla on omat pimeät puolensa ja puutteensa niin kuin kaikilla meilläkin. Arvo Ylpön valtava kontribuutio suomalaisen lääketieteen saralla ei tyhjene siihen, että hänellä oli ihmisrotujen väliseen hierarkiaan ja eugeniikkaan liittyvää kiinnostusta. Tällainen kiinnostus kertoo siitä, että kaikilla työnsä osa-alueilla hän ei ajatellut rakentavasti ja ammattieettisen valansa mukaisesti. Hän ei siis ollut sellainen tahraton pyhimys kansakunnan kaapin päällä, joksi haluamme hänet toistuvasti kirjoittaa. Siitä huolimatta, näine puutteineenkin, hän on maamme tärkeimpiä lääketieteilijöitä. Vastaavia esimerkkejä löytyy muilta aloilta useita.

Ihmisen persoonallisuudessa kaikki ei liity kaikkeen. Heinrich Schenker oli dokumenteista – ainakin niiden kirjoitusajankohtana – heijastuvassa ajattelussaan rasistinen ja saksalaisuuden hybrikseen usein täysin rinnoin tempautunut. Tästä ei kuitenkaan voi johtaa Ewellin tapaan sitä, että hänen hierarkinen, tonaalisen musiikin rakennetta selittävä teoriansa ”heijastaisi” hänen rasistisia näkemyksiään ja että tällaiselle tulkinnalle olisi pedagogista tarvetta. Myöskin sen epistemologinen oikeutus on hatara. Paljon enemmän dokumentaarista evidenssiä on sille, että Schenkerin musiikinteorian syntymotiivit liittyvät turhautumiseen 1900-luvun alun virtuoosikulttuuriin –kiertävät salonkivirtuoosit ja varhaisen levyteollisuuden tähdet olivat Schenkerin silmissä menettäneet kosketuksensa musiikin todelliseen ymmärtämiseen. Kuunnellessa varhaisia 1900-luvun alun levytyksiä, tämä ajatus tuntuu varsin oikeutetulta. Voidaan siis historiallisen empatian hengessä ajatella, että hänen tarkoituksensa oli analyysinsä kautta muuttaa musiikillista maailmaa parempaan suuntaan – siitäkin huolimatta, että hänellä oli yksityisajattelijana moraalisesti kestämättömiä päähänpinttymiä.

Historiantutkija on aina ja väistämättä eettisten valintojen edessä. Hän esittää menneisyyden ja sen toimijat tietyssä valossa, eikä näillä ole tilaisuutta puolustautua. Tutkijalla on eettinen vastuunsa paitsi lukijoilleen ja tiedeyhteisölle, mutta myös kohteilleen. Melko tuoreessa antologiassa Historiantutkimuksen etiikka (Gaudeamus 2017) Reima Välimäki kirjoittaa historiallisesta empatiasta, joka edellyttää asettumista menneen ajan toimijan asemaan ja hänen kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin konteksteihinsa. Historialliset henkilöt ovat useimmiten ristiriitoja täynnä, eikä historia voi olla tuomari. Toisen ääripään, kritiikittömän apologin ja puolestapuhujankaan rooliin historiantutkija ei toki voi asettua, ja tasapainoilu näiden välillä on todellista tutkijan ammattitaitoa. Närkästyminen ei auta mihinkään.       

Markus Mantere

Kirjoittaja on musiikinhistorian professori Sävellyksen ja Musiikinteorian osastolla ja Taideyliopiston tutkimuskeskus Historiafoorumin varajohtaja.