Sukupuolten historiaa Suomenlahden molemmin puolin

16.9.2022 2 Like 0 kommenttia Nuppu Koivisto

Tiesitkö, että Suomessa ja Virossa toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kymmeniä, ellei satoja naisia, jotka elättivät itsensä opettamalla pianonsoittoa? Nuppu Koivisto-Kaasik kartoittaa Oma luokkahuone -tutkimushankkeessaan heidän vaiheitaan Helsingin ja Tallinnan kaupungeissa. Samalla projekti avaa uusia näkökulmia musiikin historiankirjoituksen nerokultteihin ja miesvoittoisiin kaanoneihin Koillis-Euroopassa.

Sukupuolten- ja feministinen historiantutkimus musiikissa on #metoo-liikkeen jälkeen ollut kansainvälisesti kasvava ala, vaikka sitä ovat viime vuosikymmeninä kehittäneet pitkän linjan pioneeritutkijat kuten Marcia J. Citron, Susan McClary ja Freia Hoffmann. Suomessa alaa ovat olleet muovaamassa muiden muassa Susanna Välimäki, Anne Kauppala ja Pirkko Moisala. Pengottavaa kuitenkin riittää arkistoissa vielä vuosikymmeniksi eteenpäin, kuten esimerkiksi räjähdysmäisesti paisunut, historiallisia säveltäjänaisia käsittävä Sävelten tyttäret -tutkimushanke on osoittanut – moni kiinnostava ja monipuolisesti lahjakas muusikko on jäänyt suotta marginaaliin patriarkaalisessa historiaperinteessä. Näin on myös etelänaapurissamme, jossa kansallissankarin aseman saavuttaneet säveltäjät Miina Härma ja Ester Mägi ovat tosin onneksi saaneet huomiota osakseen.[1]

Muusikkonaisten ja ylipäätään naisiksi sukupuolitettujen muusikoiden tutkimus 1800- ja 1900-lukujen viitekehyksessä puoltaa paikkaansa siitä syystä, että se paljastaa erityisen havainnollisesti musiikin luomisen ja tekemisen arkipäivää. Musiikkipedagogiikka – etenkin musiikin varhaiskasvatus – on ollut perinteisesti naisten työtä. Yksityisen musiikinopettajan ja erityisesti pianopedagogin ammatista muodostui 1800-luvulla keskiluokan koulutetuille naisille kunnialliseksi katsottu keino ansaita elantonsa itsenäisesti tai kontribuoida perheen toimeentuloon. Musiikinopettajanainen on tyypillinen hahmo aikakauden (romaani)kirjallisuudessa – hänet voi kohdata niin Fredrika Bremerin kuin Louisa May Alcottinkin teoksissa.[2]

Suomessa ja Virossakin on ollut tusinoittain pianonsoiton- ja yleensäkin musiikinopetuksen parissa elämäntyönsä tehneitä naisia, jotka ovat historiankirjoituksessa jääneet niin sanottujen suurmiesten katveeseen. Näin on ollut siitäkin huolimatta, että naiset toimivat usein monipuolisesti musiikin eri osa-alueilla: muun muassa opettajina, esiintyvinä taiteilijoina, säveltäjinä ja konserttijärjestäjinä. Esimerkiksi Margit Rahkosen, Annikka Konttori-Gustafssonin ja Elisa Järven tutkimustyö onkin avannut arvokkaalla tavalla Kerttu Bernhardin, Ingeborg Hymanderin, Margaret Kilpisen ja Alie Lindbergin vivahteikkaita taiteilijanuria Suomessa. Virossa puolestaan Virve Lippus on tehnyt jo parikymmentä vuotta sitten tärkeää peruskartoitusta pianopedagogi(naist)en vaiheista 1900-luvun alkupuolella.

***

Miksi keskittyä pianonsoitonopettajanaisten tutkimuksessa juuri Helsinkiin ja Tallinnaan? ”Yhteistä” tutkimusta 1800-luvun Suomen ja Viron musiikkielämästä on kyllä tehty, mutta käsittääkseni suhteellisen vähän,[3] ja kahden historiallisilta, demografisilta ja kulttuurisilta profiileiltaan erilaisen Suomenlahden satamakaupungin tarkastelu antaa vivahteikkaan näkökulman aihepiiriin. Tämän hankkeen viitekehyksen muodostavatkin monikieliset ja -kulttuuriset kaupunkiympäristöt pikemmin kuin kansallisvaltiot, mikä tarjoaa hedelmällisen pohjan niin sanotun metodologisen nationalismin kriittiselle tarkastelulle. Sekä Tallinnassa että Helsingissä musiikinopetus ei ylipäätään rajoittunut niihin kieliryhmiin, joita nykyään olemme tottuneet pitämään ”kansallisina”. Esimerkiksi pianistiksi kouluttautunut poliitikko ja yhteiskuntavaikuttaja Jutta Zilliacus (s. Kingo) kuvaa muistelmissaan aloittaneensa musiikkiopinnot sotienvälisessä Helsingissä nimenomaan vironkielisten pianistien – neiti Essmannin ja neiti Kõressaaren – johdolla.[4] Viron, suomen ja ruotsin ohella pianonsoiton opintielle saattoi 1900-luvun alkupuolella päästä saksan-, venäjän- tai vaikka jiddišinkielisen opettajan johdolla. Yhteydet Pietariin ja sen konservatorioon olivat tiiviit etenkin Tallinnassa, joka sai oman musiikkikorkeakoulunsa vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919. Keisarikunnan pääkaupungissa toimivat laajat ja vilkkaat suomalaiset sekä virolaiset musiikkiyhteisöt, ja esimerkiksi virolaisen nationalismin voimahahmoksi noussut Miina Härma vaikutti pitkiä aikoja juuri Pietarissa ja sen läheisyydessä Kronstadtissa.

Hyvä esimerkki tästä kosmopoliittisuudesta on pianisti-säveltäjä Sigrid von Hörschelmann-Antropoffin (1886–1987) elämäntarina.[5] Haapsalussa baltiansaksalaiseen aatelisperheeseen syntynyt Hörschelmann-Antropoff opiskeli Berliinissä ja työskenteli uransa alkuvuodet pianopedagogina muun muassa Ateenassa, Erfurtissa sekä Jaroslavlissa. Ensimmäinen maailmansota heitti hänet Pietarista Helsinkiin, jossa hän opetti pianonsoittoa yksityisesti sekä järjesti resitaaleja – ja esitti niissä omiakin sävellyksiään. Kun Tallinnaan vuonna 1919 perustettiin konservatorio, kutsuttiin Hörschelmann-Antropoff sen opettajakuntaan. Toisen maailmansodan ja neuvostomiehityksen myötä Sigrid von Hörschelmann-Antropoff – kuten monet muutkin baltiansaksalaiset – pakeni perheineen Saksaan asettuen lopulta Lyypekkiin.[6]

Hörschelmann-Antropoffin urapolku havainnollistaa myös ammattikunnan luokkasidonnaisuutta sekä sitä, miten tiiviisti musiikin historia on aina sidoksissa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Tutkimusajanjaksoni ulottuu aina 1860-luvun sosiaalireformeista 1920-luvun alkuun, ja näin ollen se kattaa maailmansodan, vallankumousten ja sisällissotien sekasorron kummassakin maassa. Musiikin opettamisesta oli monelle Pietarista saapuneelle yläluokkaiselle pakolaiselle tärkeä elinkeino – niillekin, joilla ei ollut Hörschelmann-Antropoffin tapaan konservatoriotason koulutusta.[7]

***

Musiikkielämän kannalta tarkasteltavat vuosikymmenet edustavat ennen kaikkea konserttikulttuurin ja koulutuksen institutionalisoitumista, joissa naisilla – kuten Helsingin Musiikkiopiston ideoineella Anna Blomqvistilla tai korkeatasoisia musiikkikouluja Tallinnaan perustaneilla Alice Segalilla ja Eugenie Meyerillä – oli keskeinen sija.[8] Suurimman osan ajanjaksosta molemmat kaupungit kuitenkin kuuluivat Venäjän keisarikuntaan, mikä edellyttää valtarakenteiden hienovaraista analyysiä, jota ovat harjoittaneet esimerkiksi niin sanotun uuden imperialismin historiantutkijat.[9] Tutkimuskohteeni elivät sekä hallinnollisesti, sosiaalisesti että kulttuurisesti erittäin hierarkkisessa järjestelmässä, jossa sukupuoli, valkoisuus, uskonto- ja kielitausta sekä yhteiskuntaluokka määrittivät elämän kulkua.

Tarve tällaiselle kriittiselle näkökulmalle korostuu nykytilanteessa, jossa Venäjän oikeudeton hyökkäyssota on tuonut entistä näkyvämpää pontta aiheellisille vaatimuksille Itä-Euroopan ja Venäjän tutkimuksen dekolonisoinnista. Angloamerikkalaisten ja länsieurooppalaisten toimittajien sekä tutkijoiden tapaa ”länsiselittää” (westsplain) alueiden poliittista historiaa sekä stereotypisoida niin sanottujen entisten neuvostomaiden kulttuuriperinteitä on niin ikään syystä arvosteltu. Lisäksi feministinen aktivismi ja tutkimus ovat kulkeneet eri polkuja ”itäisessä” ja ”läntisessä” Euroopassa, mikä on johtanut keskusteluyhteyden railoihin.[10]

Historiantutkimus – musiikin historiantutkimus mukaan lukien – on epätäydellisten ihmisten tekemänä aina huokoista ja epätäydellistä, mikä tekee sen eettisten ulottuvuuksien pohtimisesta poikkeuksellisen tärkeää. Oma tutkijanpolkuni on johtanut itäisen Suomenlahden alueelle pitkälti venäjän kielen ja kulttuurin opintojen kautta: aihetta itsekritiikille sinisilmäisyyden sekä ”länsimaisten silmälasien” osalta on. Aineiston moninaisuudelle ja nyansseille on pysyttävä herkkänä ja aiempaan tutkimukseen on sovellettava kriittistä silmää, mutta samalla on ymmärrettävä oman näkökulman rajoittuneisuus. Suomalaisena ja vasta aikuisiällä Viron kulttuuriin tutustuneena katson asioita väistämättä toisesta vinkkelistä kuin vaikkapa syntyperäinen tallinnalainen.

***

Hankkeen tavoitteena on koota laajahko aineisto pianopedagoginaisista ”pistokoemaisella” otannalla. Tietojen kokoaminen henkilöistä, joiden uraa ja aineistoja ei tyypillisesti ole pidetty taltioimisen arvoisena julkisiin arkistolaitoksiin, on työlästä aukkoisen palapelin kasaamista, ja on varauduttava siihen, ettei jokaista henkilöllisyyttä ole mahdollista yhden tutkijan kolmivuotisen hankkeen aikana selvittää – varsinkin, kun projektin pääpaino on yksityisesti pianonsoittoa opettaneissa naisissa. Ajatuksena onkin rakentaa avoimesti saatavilla oleva tietokantapohja, jota tulevan tutkimuksen keinoin voidaan toivon mukaan täydentää. Sodan jatkuessa arkistomatkat Pietariin ja muualle Venäjälle ovat jäissä, jolloin tiedot esimerkiksi Pietarin konservatoriossa opiskelleista pianistinaisista jäävät väistämättä vaillinaisiksi.

Aineiston hajanaisuuden vuoksi hankkeessa pureudutaan myös muutamaan tapaustutkimukseen eri vuosikymmeniltä ja eri kulttuuri- sekä kieliryhmistä. Jo tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että aineisto pursuaa kiehtovia taiteilijanuria ja elämäntarinoita Helsingissä koko elämänsä vaikuttaneesta Antonie (Toni) Leontjeffistä Tallinnan kautta Siperian Blagoveštšenskiin päätyneeseen Maria Knauf-Kaminskajaan. Kaikkia kohtaloita on mahdotonta sisällyttää mukaan siinä laajuudessa kuin ne ansaitsisivat. Tätäkin puutetta tulevat tutkimukset toivottavasti täydentävät ja korjaavat sitä mukaa kuin kuva Suomenlahden alueen musiikin historiasta monipuolistuu.

Nuppu Koivisto-Kaasik

Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian 1.9.2022-31.8.2025 rahoittamassa Oma luokkahuone: naisoletetut pianonsoitonopettajat, intersektionaalisuus jamusiikkielämän sukupuolittuneet valtarakenteet Helsingissä ja Tallinnassa 1861–1924 -hankkeessa

---

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet:

Eesti Teatri- ja Muusikamuuseum

– Sigrid von Hörschelmann-Antropoffin henkilöarkisto

Painetut lähteet:

Alcott, Louisa May (suom. Reijonen, Lyyli). Tytöistä parhain. WSOY: Helsinki 1966 [1870].

Bremer, Fredrika. Grannarna: teckningar ur vardagslifvet. Stockholm: Bonnier 1963 [1942].

Zilliacus, Jutta. En annorlunda barndom. Helsingfors: Söderströms 1989.

Kirjallisuus:

Arujärv, Evi (toim.). Ester Mägi: elu ja helid. Tallinn: Eesti muusika infokeskus.

Baschmakoff, Natalia & Leinonen, Marja. Russian life in Finland 1917–1939: a local and oral history. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies 2001.

Dahlström, Fabian. ”Eesti ja Soome muusikakontaktidest enne 1850. aastat”. Teater.Muusika.Kino 10/1994 (12), s. 28–31.

Endre, Sirje et al. (toim.). Miina Härma 150: enne ja nüüd. Tartu: Tartu linnavalitsus 2014.

Gerasimov, Il’ja. Plebeian modernity: social practices, illegality, and the urban poor in Russia, 1906–1916. Rochester, NY: University of Rochester Press.

Graff, Agnieszka. ”Necessary and impossible: How Western academic feminism has traveled east”.  Teoksessa Borderlands in European Gender Studies: Beyond the East–West Frontier (toim. Kulawik, Teresa & Kravchenko, Zhanna). New York & London: Routledge 2020, s. 89–118.

Lensin, Veera. ”Esimene Eesti naisprofessor – 100”. Teater.Muusika.Kino 4/1986 (5), s. 86–91.

Lippus, Virve (toim. Lippus, Urve). Eesti pianistliku kultuuri kujunemine.  Tallinn: Eesti Muusikaakadeemia 1997.

Nachescu, Ileana. ”Ukraine: Beyond the Postsoviet”. Boston Review 4.3.2022, https://bostonreview.net/articles/ukraine-beyond-the-postsoviet/ (luettu 5.9.2022).

Välimäki, Susanna. ”Blomqvist, Anna”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/10153 (luettu 5.9.2022). Helsinki: SKS 2021.

---

[1] Endre et al. 2014, Arujärv 2008.

[2] Ks. esim. Fredrika Bremerin romaani Grannarna: teckningar ur vardagslifvet (1842) ja Louisa May Alcottin nuortenromaani An Old-fashioned Girl (suom. Tytöistä parhain, 1870), joiden molempien päähenkilöt työskentelevät jossakin vaiheessa elämäänsä musiikinopettajina.

[3] Esim. Dahlström 1994.

[4] Zilliacus 1989, 173–174. Zilliacuksen isä oli ammatiltaan pianonvirittäjä, mikä selittänee osaltaan tyttären instrumenttivalintaa.

[5] Pianisti-tutkija Veera Lensin on tutkinut Hörschelmann-Antropoffia 1980-luvulla (ks. Lensin 1986). Lensin suunnitteli ilmeisesti jopa elämäkertaa hänestä, mutta hanke on ilmeisesti jäänyt toteutumatta.

[6] Sigrid von Hörschelmann-Antropoffin henkilöarkisto on talletettu Viron teatteri- ja musiikkimuseon (Eesti Teatri- ja Muusikamuuseum) kokoelmiin Tallinnaan, ja kirjoittaja työstää sen pohjalta parhaillaan artikkelia Hörschelmann-Antropoffin vaiheista Suomessa. Ks. myös Lensin 1986 ja Lippus 1997.

[7] Baschmakoff & Leinonen 2000, 298–337.

[8] Blomqvistista ks. Välimäki 2021, Meyeristä ja Segalista Lippus 1997, 19–22.

[9] Esim. Gerasimov 2018.

[10] Esim. Nachescu 2022, Graff 2020.