Taidemusiikin vaikutus siihen, jota ei ehkä ole olemassa

18.6.2021 2 Like 0 kommenttia Janne Mäkelä

Janne Mäkelä jäljittää kirjoituksessaan popin ja jazzin vaivalloisia ensiaskeleita taidemusiikin hallitsemalle musiikinopetuksen alueelle. Taide tuotti tuskaa, mutta oli siitä jotain hyötyäkin.

Olen viime ajat selvittänyt pian 50 vuotta täyttävän Pop & Jazz Konservatorion historiaa. Klaus Järvisen johtama Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopisto aloitti toimintansa lokakuussa 1972. Siitä tuli konservatorio 1986.

“Ogelin” perustaminen oli merkkitapaus, joka vähitellen mullisti musiikinopetuksen Suomessa. Pop ja jazz alkoivat ujuttautua oppilaitoksiin taidemusiikin seuraksi.

Se ei käynyt noin vain svengaten. Ogeli herätti vastustusta niin taidemusiikin kuin rockmusiikin ystävien joukoissa. Punottiinpa alkuun juonia omienkin parissa.

Ei näistä kuvioista nyt sen enempää. Kerron loput kirjassani, joka ilmestyy 2022 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

Oleellinen pointti tässä yhteydessä on se, että poppia ja jazzia opeteltiin jo ennen Oulunkylän opistoakin. Ja että taidemusiikin perinne oli tälle toiminnalle yhtä lailla tukena kuin tukkeena.

Rytmioppia 30-luvun malliin

Musiikinopetuksen luonnetta on tavattu hahmotella sen mukaan, onko se virallista oppimista (formal learning) vai onko se arkioppimista (informal learning). Näiden väliin mahtuu laaja ja vaikeasti hahmottuva epävirallisen oppimisen (non-formal learning) alue, jossa ei jaella diplomeita muttei myöskään puuhastella ihan vain huvin vuoksi.

Tammikuun 15. päivä 1934 Helsingissä perustettu yksityinen Dallapé-opisto edusti epävirallista oppimista. Toiminta oli strukturoitua ja tavoitteellista. Kuuluisan tanssiyhtyeen soittajat antoivat muun muassa puhallin- ja rumpuopetusta.

Olipa opistolla oppimateriaaliakin, virallisesti jopa paljon, sillä Dallapé oli onnistunut vakuuttamaan veroviranomaiset siitä, että yhtyeen suositut lauluvihot olivat koulutusaineistoa. Olihan niissä sen merkiksi nuottikirjoitustakin. Näihin tuotteisiin sovellettiin kevyempää myyntiverotusta.

Tarjolla oli myös pohditumpaa oppimateriaalia. Wilfred “Tommy” Tuomikosken Helppotajuinen saksofoonikoulu (1934) oli Dallapé-opiston oheistuotteita ja samalla ensimmäinen modernin populaarimusiikin soitinopas Suomessa. Se vaati lukijaltaan nuotinlukutaitoa ja teoriatuntemusta ja maksoi siinä suhteessa enemmän velkaa taidemusiikille kuin uudelle rytmimusiikille. Tempo- ja ohjemerkinnöissä ei lukenut slowly vaan andante.

Lopulta verottaja iski silmänsä toimintaan. Opisto sulki ovensa jouluna 1936.

Amerikansuomalainen Wilfred “Tommy” Tuomikoski (1907–1937) viihtyi, soitti ja opetti pitkään Suomessa ennen kuin palasi Yhdysvaltoihin, jossa hän kuoli tuberkuloosiin. KUVA: Janne Mäkelä / Musiikkiarkisto.

Kattiloita ja konservatorioita

Dallapé-opiston jälkeen tanssi- ja rytmimusiikin koulutus jäi Suomessa vähälle huomiolle. Virallista toimintaa ei ollut eikä oikein epävirallistakaan. Miten soittajat sitten saivat oppinsa? Niin sanotun arkioppimisen eli työn, vapaa-ajan ja kodin piirissäkö?

Kyllä vain.

Muusikkomuistelmat usean sukupolven ajalta tarjoavat tästä viihdyttäviä esimerkkejä. Joku opetteli kuulonvaraisesti äänilevyltä jazzsooloja. Joku toinen oli nähnyt Gene Krupan villiä rummuttelua elokuvissa ja yritti kotona tehdä saman kattiloilla. Moni tapaili kitarasta sointuja kuunnellessaan Radio Luxembourgin popohjelmia. Oli epämääräisiä kirjekursseja, musiikkilehtien artikkeleita ja viinalle haisevan soittajan pikainen opetustunti.

Tämä totuus ei lepää pelkkien muistelujen varassa. Harrastajamuusikko Lars Rikberg kirjoitti vuonna 1958 kyselyotantaan perustuvan sosiologian tutkielman tanssimuusikoiden ammattiryhmästä. Noin kolme neljäsosaa muusikoista oli perehtynyt soittamiseen oma-aloitteisesti tai yksityisopetuksen avulla.  

Rikbergin tutkielmassa huomio kiinnittyy kuitenkin myös siihen, että neljäsosa oli hankkinut taitoja musiikkikouluista ja konservatorioista. Käytännön toiminnassa soittajat sitten sovelsivat taidemusiikin perinteestä kummunneita nuotinluku- ja teoriataitojaan kuka milläkin tavalla.

Varsinkin jazzmusiikin parissa nuotinoppineita alkoi olla entistä enemmän.

Jazzia Sibiksen käytävillä

Jazz erkaantui 1960-luvulla tanssimusiikista ja lähentyi taidemusiikkia. Virallinen musiikkikoulutus alkoi kiinnostaa uusia soittajia enemmän kuin “kenttäkoulu” tanssiorkesterin rivijäsenenä.

Suomen ainoaa korkeakoulutason musiikkioppia tarjosi Sibelius-Akatemia, jonka käytävillä alkoi liikkua nuoria jazzintoilijoita kuten Otto Donner, Seppo Paakkunainen ja Heikki Sarmanto. He niittivät myöhemmin mainetta säveltäjinä, soittajina ja myös kouluttajina.

Jazzin ja hieman myös popin puolestapuhujia saattoi tavata etenkin koulumusiikkiosastolla. Sieltä muun muassa valmistuivat Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopiston tulevat voimahahmot Klaus ja Seija Järvinen sekä opiston ensimmäinen lauluopettaja Marja-Riitta Väkevä, jolla oli lisäksi tutkinto solistiselta linjalta.

Pop- ja jazzkoulutus hyödynsi taidemusiikkia. Pieni episodi Väkevän uralla vihjaa, että virtaus toiseen suuntaan sen sijaan herätti vastarintaa.

Marja-Riitta Väkevän oli tarkoitus pitää niin sanottu diplominjälkeinen ensikonsertti keväällä 1972. Perinteisiin kuului, että Sibelius-Akatemia vastasi tällaisen konsertin kustannuksista ja tarjosi juhlasalin ilmaiseksi käyttöön. Väkevältä etu kuitenkin evättiin, sillä hänen ohjelmistonsa sisälsi Kaj Chydeniuksen sävellyksiä ja muuta “epätaiteelliseen” musiikkiin viittaavaa tuotantoa.

Tapaus herätti paljon huomiota. Lopulta “kielletty konsertti” sai kuin saikin esitysluvan.

Diplomilaulaja Marja-Riitta Väkevä joutui keväällä 1972 niin Sibelius-Akatemian hampaisiin kuin mediahuomion kohteeksi yrittäessään sisällyttää ensikonserttiinsa muutakin kuin taidemusiikkia. KUVA: Janne Mäkelä / Marja-Riitta Väkevän lehtileikekokoelma, Musiikkiarkisto.

Ei kansanmusiikkia eikä taidemusiikkia

Viidessä vuosikymmenessä tilanne on muuttunut täysin. Chydenius on melkeinpä kansallissäveltäjä, ja konservatorioiden kentässä yli 60 prosenttia musiikinopetuksesta edustaa…

Niin mitä?

Tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, että minulla on tässä blogikirjoituksessani ollut tiettyjä vaikeuksia. Nykyään kaikenlainen sellainen musiikki, joka ei ole kansanmusiikkia tai taidemusiikkia, näkyy ja kuuluu vahvasti alan opetustarjonnassa. En vain osaa sanoa, mikä sen musiikin nimi on.

Eipä ole osannut sanoa kukaan muukaan viimeisen sadan vuoden aikana. Vaihtoehtoina ovat olleet ainakin viihdemusiikki, tanssimusiikki, rytmimusiikki, kevyt musiikki, käyttömusiikki, iskelmämusiikki (kyllä vain, lyhyen aikaa 1960-luvun Suomessa se tarkoitti yhtä lailla Katri Helenan kuin Led Zeppelinin musiikkia), nuorisomusiikki ja populaarimusiikki.

Ehdotukset ovat herättäneet kiistoja. “Jazz ei ole populaarimusiikkia”, joku sanoi. “Onpas. Sieltä samasta tuutista se lähti niin kuin pop ja rock myöhemmin”, väitti toinen vastaan.

Viime vuosina koulutuspuheessa on yleistynyt termi rytmimusiikki. Sillekin riittää nyrpistelijöitä: “Eikös kaikessa musiikissa ole rytmi?”

Tutkimusta tehdessäni tai puheenvuoroja laatiessani olen tavannut kiroilla tätä terminologista puutetta. Miten puhua jostain, jolla ei ole nimeä? Mieleen on toisinaan hiipinyt outo ajatus: sitä ei ehkä ole olemassa, on vain institutionaalisia raja-aitoja.

Nyt tuumin niin, että ehkä pieni epämukavuus on ihan hyvä juttu. Miksei musiikin “kolmannesta alueesta” voisi käyttää montaa nimeä? Sehän on jo vuosikymmenien ajan ollut sisällöllisesti moninainen ja altis muutoksille.

Osin kylläkin olosuhteiden pakosta.

Koulutusalalla kolmas alue joutui olemaan avoin, koska ennen vuotta 1972 sillä ei ollut omaa virallista taloa. Pitkään oli vain ajatusrakennelma, jonka olemattomat tiivisteet vuotivat ja laskivat sisään taidemusiikin oppeja.

Eipä tilanne noin vain muuttunut toiseksi Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopiston perustamisen jälkeenkään (oppilaitoksella muuten oli monien vuosien ajan vaikeuksia oman nimensä kanssa).

Mutta tämä onkin sitten jo sellainen jatkotarina, johon täytyy palata tarkemmin vasta tuonnempana.

Janne Mäkelä

Kirjoittaja on Taideyliopiston Historiafoorumin vieraileva tutkija.

Lähteet

Marja-Riitta Väkevän lehtileikekokoelma. Musiikkiarkisto.

Lars Rikberg (1958). ”Tanssimuusikot ammattiryhmänä. Sosiologinen tutkimus tanssimuusikoiden ammattikunnan rakenteesta ja heidän ammattielämänsä tapahtumista”. Sosiologian laudaturtutkielma, Helsingin yliopisto, julkaisematon moniste (myös Musiikkiarkiston kokoelmat).

Marko Tikka & Toivo Tamminen (2011). Tanssiorkesteri Dallapé. Suomijatsin legenda 1925–2010. Helsinki: SKS.

Wilfred H. Tuomikoski (1954 [1934]). Helppotajuinen saksofonikoulu. Helsinki: Musiikki Oy.