Taideyliopiston dosentti Raisa Foster: Emme voi jatkaa itsemme nostamista muun elämän yläpuolelle

9.12.2020 0 Like 0 kommenttia

Taideyliopisto on myöntänyt tanssipedagogiikan alan dosentin arvon Raisa Fosterille ajalle 1.4.2020-31.3.2025. Kyseessä on ensimmäinen Teatterikorkeakoulussa myönnetty dosentuuri. Lue Fosterin haastattelu.

Mitä dosentuuri Taideyliopistossa käytännössä tarkoittaa?

Dosentuurilla on itselleni merkitystä nimenomaan siksi, että se on tiedeyhteisön tunnustus siitä, että olen alani, eli tanssipedagogiikan, asiantuntija. Olen rakentanut uraani tutkijana yliopistojen ulkopuolella, mikä on vielä melko harvinaista. Dosentuurikaan ei merkitse työsuhdetta Taideyliopistoon, mutta dosentin arvo tuntuu hyvältä, koska olen puurtanut melko yksinäisesti taiteellista tutkimusta instituution ulkopuolella. Olen väitellyt filosofian tohtoriksi tiedeyliopistossa eli Tampereen yliopistossa vuonna 2012. Siellä taideperustaisen tutkimukseni taideosuutta ei noteerattu oikeastaan mitenkään, vaan tutkimukseni piti vakuuttaa puhtaasti tieteellisin ansioin. Taideyliopistossa olen siis kotonani, koska täällä minun ei tarvitse selitellä ja vakuutella, että taiteellakin voi tutkia.    

Mitä toivot saavuttavasi tai tekeväsi dosentuurin aikana?

Taideyliopistossa dosentuurit ovat määräaikaisia eli viisivuotisia. Keskityn tutkimuksessani erityisesti ekososiaaliseen lähestymistapaan tanssipedagogiikassa. Mielestäni tanssipedagogiikka ei ole “vain” tanssia tai pedagogiikkaa, vaan se voi parhaimmillaan olla maailmaa muuttavaa toimintaa. Tanssipedagogina osallistun joko vallitsevien arvojen ja rakenteiden toistamiseen tai muuttamiseen. Mielestäni näin ekokriisin aikana myös tanssikasvattajan tulee kysyä itseltään, miten oma maailmankuvani, ihmiskäsitykseni ja pedagogiikkani välittää sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä arvoja – vai välittääkö? Dosentuurini aikana pyrin siis tarkastelemaan näitä kysymyksiä tanssipedagogiikan sisällä, mutta toisaalta pyrin välittämään kehollisuuden ja liikkeen merkitystä ekokriisin ratkaisemisen avaimina muillakin elämän alueilla. Elämme maailmassa kehollisina olentoina, mutta tämän ihminen tuntuu unohtaneen. Tästä on seurannut ja seuraa ekologisia ongelmia, jotka ovat itseasiassa kulttuurin ongelmia: moderni ihminen kun ei ole onnistunut sopeuttamaan omaa kulttuuriaan planetaarisiin rajoihin. Tutkimustyön lisäksi toivon, että Taideyliopistossa “hyödynnetään” osaamistani myös esimerkiksi luennoitsijana, ohjaajana ja opinnäytetöiden ohjaajana. Mielelläni olen mukana myös uusien tutkimusavausten suunnittelussa. 

Mitä tutkit / minkä parissa työskentelet juuri nyt?

Työskentelen tällä hetkellä kokopäiväisesti vanhempana apurahatutkijana Re-Connect / Re-collect -hankkeessa Tampereen yliopiston Kasvatuksen ja kulttuurin tiedekunnassa. Hankkeessa tutkitaan kylmän sodan aikaisia lapsuusmuistoja. Muistojen tutkiminen on minulle uutta. Toisaalta olen kuitenkin opetuksessani teettänyt paljon kehollisia harjoitteita, joissa ollemme tarkastelleet kehomuistoista herääviä lapsuuden kokemuksia. On hämmästyttävää, miten elävinä lapsuuden lelut ja oma huone saattavat herätä pintaan aistiharjoitusten seurauksena. Kehomme todellakin on eletty, eli kannamme kehossamme valtavan määrän paitsi tietoja ja taitoja, myös tunteita ja muistoja. Perinteisemmän akateemisen tutkimuksen lisäksi teen hankkeessa myös taiteellista tutkimusta siitä, miten ihmisen identiteetti rakentuu aina paitsi yhteydessä toisiin ihmisiin myös kontaktissa enemmän-kuin-ihmisen maailmaan. 

Kirjoitat esimerkiksi blogissasi kehollisesta maailmasuhteesta. Mitä se tarkoittaa ja mikä on mielestäsi kehollisuuden merkitys ympäristökysymysten ratkaisemisessa?

Suurin kulttuurinen syy ekokriisin taustalla on juuri se, että olemme unohtaneet kehollisen maailmasuhteemme. Elämme ihmisinä maailmassa aivan kuin olisimme “puhtaita” järkiolentoja ilman kehoa ja ilman yhteyttä ympäristöömme. Omassa tanssipedagogiikassani keskeisimpänä näenkin mieli–ruumis, minä–toinen ja kulttuuri–luonto kahtiajaotteluiden ylittämisen. Tanssin kautta voimme helposti huomata, kuinka kehossamme fyysinen ja psyykkinen kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Toisaalta tanssiessani toisen kanssa voin saavuttaa hetkiä, jolloin rajat minän ja toisen välillä hälvenevät ja koen vain yhteisen liikkeen. Mielestäni tanssi kuuluu myös aivan kaikille, ja tuomalla erilaisia tanssivia kehoja esiin, vaikkapa julkisissa tiloissa, voimme kyseenalaistaa sitä, minkä koemme luonnollisena ja normaalina ja mitkä itseasiassa ovatkin vain kulttuurimme tuotosta. Ympäristökriisin ratkaisemiseksi meidän on ymmärrettävä paikkamme ihmisinä radikaalisti uudella tavalla. Emme voi jatkaa itsemme nostamista muun elämän yläpuolelle ja jatkaa muiden elämänmuotojen hyväksikäyttöä oman etumme ajamina. Meidän on ymmärrettävä, että ilman toimivia ekosysteemejä ei myöskään ihmistä ole olemassa. Toisaalta uskon vakaasti, että uuden elämäntavan omaksuminen ei tarvitse tarkoittaa niukkuutta ja kärsimystä, vaan rakentaessamme yhteyttä myös enemmän-kuin-ihmisen maailmaan – eläimiin, kasveihin ja luonnonympäristöihin – huomaamme elämämme itseasiassa rikastuvan näiden uusien merkityssuhteiden kautta.