Taiteellinen tutkimus tarvitsee keskustelua taidekentän, yleisöjen ja muiden tieteiden kanssa

8.4.2024 1 Like 0 kommenttia

Taiteilija-tutkijan henkilökohtainen kehitys voi toimia relevanttina tiedon lähteenä, kun hän samalla tunnistaa historiallisen paikantuneisuutensa sekä oman taiteenalan jatkumossa että yhteiskunnassa, kirjoittaa Teatterikorkeakoulun tutkimuksesta vastaava varadekaani Laura Gröndahl. Teksti on osa blogisarjaa, jossa asiantuntijamme pohtivat taiteellisen tutkimuksen ulottuvuuksia ja olemusta.

Taideyliopistossa tehtävä tutkimus jää liian usein ainoastaan pienen, asiaan vihkiytyneen sisäpiirin tietoon. Sitä ei tunneta edes oman taidealan kentällä, suuresta yleisöstä puhumattakaan. Vaikka kiinnostus tutkimusta kohtaan on ainakin Teatterikorkeakoulun peruskoulutusohjelmissa kasvanut, on kandi- tai maisteritason opiskelijoilla monesti vain epämääräinen aavistus tohtorikoulutuksen mahdollisuuksista. Käytännöllisesti suuntautuneet taiteilijat eivät aina tunnista tekemiseensä sisältyvän ajattelun tutkivaa luonnetta. Teoreettisesti painottunutta tutkimusta saattaa taas ympäröidä vääränlainen akateemisuuden aura, joka syntyy vakuuttavan kuuloisesta mutta vaikeaselkoisesta puheesta tai opinnäytteen muotoseikkojen ylikorostamisesta.

Vaikka taiteellista tutkimusta on Suomessa tehty jo kolmisenkymmentä vuotta, se tuntuu edelleen herättävän hämmennystä, mikä näkyi viime syksynä julkisuudessa käydyissä keskusteluissa.[1] Puhujasta ja yliopistosta riippuen taiteellinen tutkimus voidaan ymmärtää eri tavoin. Pahimmillaan sitä koskevat virheelliset käsitykset pönkittävät mielikuvaa minäkeskeisestä taiteilijasta kritiikittömän tiedon ensisijaisena lähteenä. On myös aiheellisesti kysytty, voiko tutkimus tuottaa laajemmin merkityksellistä uutta ymmärrystä, jos sen pääasiallisena tavoitteena pidetään tekijän henkilökohtaista kehitystä taiteilijana.[2]

Toisaalta mikään tutkimus ei voi erottua omana mielekkäänä erityisalanaan, ellei se kykene tuottamaan jotain sellaista näkökulmaa, jota muilla tiedonaloilla ei ole. Juuri siksi sitä voi olla aluksi vaikea ymmärtää. Taiteellisen tutkimuksen ominaislaatu perustuu tekijän ainutlaatuiseen toimintaan ja subjektiivisiin havaintoihin, joiden kautta hän voi pohtia työnsä luonnetta, artikuloida sanallistumattomia käytäntöjä ja osoittaa uusia mahdollisuuksia. Taiteilija-tutkija on eräänlaisessa päättymättömässä prosessissa, jossa oleellista ei ole valmis teos, vaan osin tuntemattomaan tavoitteeseen suuntautuva työskentely itsessään.

Yksilölliset taiteelliset praktiikat voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia eri aloilla – joskus saman alan sisälläkin. Ne eivät välttämättä avaudu edes toisille taiteilijoille ilman vuosien harjaannusta. Taiteellista tutkimusta tehdäänkin paljolti laboratoriomaisissa olosuhteissa, joissa saman suuntaisesti ajattelevat taiteilijat työstävät ideoitaan yhteisissä työpajoissa. Vaikka tällaisia kokeiluja ehdottomasti tarvitaan alan edistämiseksi, kommunikaatio helposti kääntyy sisäänpäin, jos kosketus ulkopuolelta tulevaan ihmettelevään katsojaan jää puuttumaan.

Esittävät taiteet voivat viime kädessä toteutua vain suhteessa läsnä olevaan yleisöön ja sen reaktioihin, joita tekijä ei koskaan voi ennalta täysin hallita. Siksi elävät esitykset kytkeytyvät erityisen tiiviisti muihin kulttuurin ja julkisuuden alueisiin. Taide ei tapahdu tyhjiössä, vaan rakentuu koko ajan uudelleen ihmisten välisissä keskusteluissa ja toiminnassa. Siksi sitä ei voi tutkia pelkästään suljetuissa tutkimusprosesseissa. Sisäpiirin asiantuntemusta olisi tekijöiden välisten keskustelujen lisäksi avattava yleisesti ymmärrettävään muotoon.

Jos halutaan kehittää taiteen mahdollisuuksia vaikuttaa maailmaan, on myös kysyttävä, miten taidekentän ulkopuolinen maailma vaikuttaa taiteen tekemisen reunaehtoihin ja tekijän toimijuuteen. Esimerkiksi voimistuva ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vaatimus asettaa totutut työtavat ja esteettiset tavoitteet vaakalaudalle. Tämä näkyy jo monissa tutkimushankkeissa,[3] samoin kuin kysymykset siitä, kuka voi tehdä taidetta ja kenelle; kenen taidekäsityksestä kulloinkin puhutaan, ja missä kontekstissa.[4] Silloin tarvitaan ymmärrystä muustakin kuin omakohtaisesta prosessista, vaikka se toimisikin eräänlaisena tutkimuksen linssinä.

Ongelmallisena pidetty subjektiivisuus voi toimia yleisemmin relevanttina tiedon lähteenä, kun taiteilija-tutkija samalla tunnistaa osallisuutensa laajemmissa kokonaisuuksissa nykytaiteen kentällä, alansa historiallisessa jatkumossa, osana kulttuurisen ajattelun muutoksia, yhteiskuntaa tai ekosysteemiä. Yhtäältä se voisi tarkoittaa oman praktiikan suhteuttamista siihen, miten toiset taiteilijat ovat työssään käsitelleet tutkimuksen aiheena olevia asioita – taiteellisissa väitöstutkimuksissa viitataan jatkuvasti turhan harvoin käytännön tekijä-kollegoihin. Toisaalta voisi olla tarpeellista avata keskustelua humanististen tai yhteiskuntatieteiden suuntaan, jotka tähän mennessä ovat jääneet vain vähälle huomiolle.

Taiteilija-tutkijat ovat halunneet etsiä vaihtoehtoja tieteellisille taiteentutkimuksen menetelmille, joissa jo tehtyä taidetta tarkastellaan ulkopuolelta käsin. Tieteellisellä puolella tunnetaan vastaavasti epäluuloa tekijälähtöistä tutkimusta kohtaan, koska siinä luovutaan tutkimuksen kohteen ja tutkijan välisestä kriittisestä etäisyydestä, joka on tieteellisen teoriamuodostuksen kulmakivi. Kumpikin näkökulma jää yksinään vajaaksi. Tekijän sisäinen näkökulma rakentuu suhteessa ulkomaailmaan, mutta taide on kokemuksellinen ilmiö, jota ei voi erottaa kokevasta subjektista. Erilaisten lähestymistapojen ja tiedonkäsitysten välinen keskustelu ei uhkaa taiteellisen tutkimuksen erityisyyttä, vaan päinvastoin edistää molempia aloja, koska se pakottaa kaikkia osapuolia ajattelemaan uusilla tavoilla. Toisen näkökulma voi osoittaa oman tiedon aukkoisuuden, sokeat pisteet ja virheelliset ennakko-oletukset, jotka näkyvät vasta kun luovumme paikastamme tiedon keskipisteenä.

Sekä taiteellisessa että tutkimuksellisessa toiminnassa tarvitaan kykyä ajatella yhdessä jotain, joka ei ole vielä selvästi näkyvillä. Se edellyttää sekä oman erityislaadun tunnistamista että yhteisen kielen löytämisestä eri tavoilla ajattelevien ihmisten kanssa siitä huolimatta, ettei mikään sanallinen tai sanaton ilmaisu koskaan täysin vastaa kenenkään yksityistä kokemusta. Teatterikorkeakoulussa me olemme tällaisen taidon äärellä jo perusopetuksessa, koska esityksiä tehdessä opimme jakamaan luovaa prosessia, ottamaan vastaan toisten ideoita ja selittämään heille omia ajatuksiamme. Sitä voi pitää hyvänä lähtökohtana myös ulkopuoliseen maailmaan avautuvalle moninaiselle taidetutkimukselle.

---

[1] Esimerkiksi: Taina Saarikivi: ”Taideyliopisto poseeraa läpinäkyvyydellään ja korkealla tutkimusprofiilillaan, mutta todellisuus on jotain aivan muuta”, Tieteessä tapahtuu 14.9.2023, (haettu 24.3.2024).

“Taideyliopiston on aika panostaa tutkimukseen”, Helsingin Sanomat pääkirjoitus 22.9.2023, (haettu 24.3.2024).

Samuli Tiikkaja: ”Lauri Törhösen väitöskirjan vaiheet herättävät hämmennystä yliopistoissa”, Helsinkin Sanomat 18.12.2023,(haettu 24.3.2024).

Tiina Raevaara: ”Lauri Töthösen väitöskirja herättää kysymyksiä”, Suomen Kuvalehti 31.10.2023. 4 (haettu 24.3.2024).

[2] Esimerkiksi: Kalle Korhonen: ”Pelkkä itsetutkistelu ei ole taiteellista tutkimusta”, Tieteessä tapahtuu 42:1 (2024) (haettu 29.2.2024); ” Mieko Kanno, Guadalupe López-Íñiguez & Heidi Westerlund Is the pursuit of personal artistic growth enough to justify doctoral studies in music?” Puheenvuoroja taiteesta ja yhteiskunnasta, 10.3.2023, (haettu 18.2.2024).

Asiaan kiinnitti huomiota myös Taideyliopistossa 12.–13.2.2024 vieraillut kansainvälinen tutkimuksen arviointiryhmä.

[3] Mm. Kilpeläinen & Humalisto (toim.) 2023. Sustainable choices: potentials and practices in performance design. Helsinki: Theatre Academy of the Arts.

[4] Olen itse saanut seurata useita työn alla olevia tärkeitä väitöstutkimuksia, jotka käsittelevät muun muassa viittomakielistä teatteria (Noora Karjalainen), BIBOC-näyttelijöiden roolitusta (Elina Izarra-Ollikainen) ja kuvataiteen kautta luotua osallisuutta (Heidi Hänninen)

Kirjoittaja

Laura Gröndahl on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tutkimuksesta vastaava varadekaani.

Blogisarjan muut tekstit

Four perspectives in defining, renewing, and developing artistic research

Taiteilija-tutkija on tuntoisen asiantuntija