Tanssitaiteen merkitys ja vastaanotto sota-ajan viihteenä

27.3.2023 2 Like 0 kommenttia Aino Kukkonen

Aino Kukkosen kaksivuotinen post doc-tutkimus selvittää ensimmäistä kertaa esittävän tanssin ja tanssin ammattilaisten roolia Puolustusvoimien organisoimassa jatkosodan viihdytystoiminnassa. Tutkimusta rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto.

Jatkosodan aikana viihdytysohjelmaa esittivät ajan teatteri-, elokuva-, ja musiikkitähdet, mutta myös suuri joukko ammattitanssijoita. Paradoksaalisesti samaan aikaan Suomessa oli voimassa julkisten tanssitilaisuuksien järjestämiskielto, joka koski myös ravintoloita. Tavallisten ihmisten tanssiminen oli rikos, josta tuomittiin sakkoihin ja ihmisiä jopa ammuttiinkin tanssimisen takia. Tätä ristiriitaa on syytä tutkia laajemmin. Kysynkin mitkä olivat syitä tanssiesitysten järjestämisen takana: toimiko niiden katsominen sota-aikana jonkinlaisena kontrolloituna varaventtiilinä, kun ihmisten oma sosiaalinen tanssi oli niin ankarasti kiellettyä? Missä kaikkialla ammattilaiset esiintyivät ja miten esitykset otettiin vastaan? Millaiseen tarpeen tanssiesitykset vastasivat: nähtiinkö ne sota-aikana taiteena, viihteenä vai mahdollisesti jonain muuna?

Jatkosodan aikaista viihdytystoimintaa on tarkasteltu jonkin verran musiikin, teatterin, radion, elokuvan ja kirjallisuuden alueilla. Suomalaisen tanssin historiaa ei ole vielä kirjoitettu, joten tätäkään tutkimusaihetta ei ole käsitelty. Myöskään sodan aikaista tanssikieltoa koskeva kirja (Tikka & Nevala, 2020) ei käsittele Puolustusvoimien organisoimia tanssiesityksiä ja kiertueita. Tutkimukseni osallistuu jatkosodan historian uudelleenkirjoittamiseen: sen kautta avautuu uusia näkökulmia viihdytystoiminnan motiiveihin ja keinoihin.

Myös tanssitaiteilijan työtä esiintyjänä poikkeusolosuhteissa on syytä pohtia ja avata. Millaista (nais)taiteilijalla oli työskennellä sotatoimialueella? Osa heistä, kuten kansainvälisesti tunnettu primaballerina Lucia Nifontova (1913–1987), esiintyi sotasairaaloissa, osa taas erilaisissa kotirintaman hyväntekeväisyystilaisuuksissa tai suosituissa Asemiesilloissa. Jotkut tanssijoista puolestaan kiersivät muiden esiintyjien kanssa aivan lähellä etulinjoja kuten Eva Hemming (1923–2007). Miestanssijat olivat yleensä armeijan palveluksessa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Esimerkiksi Suomalaisen Oopperan balettimestari Alexander Saxelin (1899–1959) palveli jatkosodassa lääkintämiehenä, mutta pääsi myöhemmin esiintymään viihdytyskiertueille ja toimi tanssijana ja koreografina aikakauden elokuvissa kuten Niin se on, poijaat! (1942).   

Tutkimukseni teoreettisessa keskiössä on taiteen ja viihteen monimutkainen suhde ja niiden välinen vuorovaikutus. Kuten on todettu suomalaisessa kulttuurissa jako korkean ja matalan kulttuurin välillä unohtui sotavuosina hetkeksi, mutta siihen palattiin taas 1950-luvulla. Viihdytysohjelmissa nähtiin kuitenkin rinnakkain mitä erilaisimpia esityksiä oopperasta ja baletista aina jutunkertojiin ja voimistelijoihin.    

Perinteisesti historiantutkimus on tarkastellut eri genrejä kuten balettia, modernia tanssia ja populaaritanssia erikseen, mutta käytännössä rajat ovat aina liikkuvia. Tutkimus kyseenalaistaa eri alojen väliset hierarkiat ja rajat sekä ehdottaa, että sotaolosuhteissa esimerkiksi klassista balettia voitiin vastaanottaa viihteenä ja toisaalta balettitanssijat esittivät myös kevyempää ohjelmistoa. Itse ohjelmiston selvittäminen ja analysointi tulee olemaan keskeinen osa tutkimusta.  

Tuleva tutkimus lukee tanssitaiteen osaksi suomalaista esittävien taiteiden ja kulttuurin historiaa. Reseption käsittely antaa mahdollisuuden sijoittaa sota-ajan esitykset osaksi moninaisia konteksteja, jotka liittyvät yhtä lailla tanssin kentän toimintaan kuin sotahistoriaan sekä suomalaiseen yhteiskuntaan laajemminkin. Tanssitaide on osaltaan heijastanut mutta myös ollut tuottamassa ajan kulttuurisia arvoja ja ideaaleja. 

Aino Kukkonen

FT, Taideyliopiston Tutkimusinstituutin vieraileva tutkija