Tullisaaren lahoavasta talosta elävä Aino Ackté -museo!

10.9.2020 0 Like 0 kommenttia Anne Kauppala

Anne Kauppalan puheenvuoron tapahtumapaikka on Helsingin Tullisaaressa sijaitseva Aino Acktén huvila.

Tullisaaressa sijaitsee Aino Acktén ja Heikki Renvallin aikoinaan omistama huvilarakennus, joka on ollut jo yhdeksän vuosikymmentä Helsingin kaupungin omistuksessa. Kaupunkilaiset ovat useaan otteeseen ilmaisseet huolensa luhistuvan huvilan kohtalosta, ja aihetta on seurattu myös mediassa (mm. Helsingin Sanomat 20.5. ja 1.11.2019, 13.2., 5.5., 18.8. ja 23.8.2020; Hufvudstadsbladet 6.6. ja 17.6.2020, Yle-uutiset 9.8.2019 https://yle.fi/uutiset/3-10916769). Tähän tekstikuoroon liittyy myös kirjoitukseni. Jos kaupunki ei (edelleenkään) tee mitään, huvila lahoaa paikalleen. Päävastuu on toki Helsingin kaupungin, mutta myös kulttuurisäätiöt voisivat tukea talovanhuksen pelastushanketta.

Aino Ackté (1876–1944) ja hänen puolisonsa Heikki Renvall (1872–1855) käyttivät huvilastaan nimitystä Turholm. Se siirtyi pariskunnan hallintaan loppuvuonna 1904, ja loppukauppahinta maksettiin 1906. Kesällä 1906 valmistui pariskunnan Emmy Achtélle (1850–1924) rakennuttama kesähuvila Killingholman saareen, lyhyen venematkan päähän. Kookkaiden puiden takia Turholman huvila ei näkynyt Killingholmaan asti. Järjestely takasi sen, että äidillä ja tyttärellä oli mahdollisuus omaankin rauhaan. Ooppera oli myös Emmy Achtén elämäntyö, sillä hän oli 1870-luvulla ollut Kaarlo Bergbomin johtaman ensimmäisen suomenkielisen oopperalaitoksen tähtilaulajatar. Aktiivisen esiintymisuran jälkeen hän koulutti laulajia ja järjesti oopperaesityksiä, joissa hän toimi myös ohjaajana. Tällä saralla äiti ja tytär tekivät runsaasti yhteistyötä. Aino Ackté oli toivonut, että myös hänen nuorempi sisarensa Irma (1887–1936) olisi viettänyt Killingholmassa kesiään, ja sinne sisutettiinkin huone Irmaa varten. Acktén toive ei toteutunut. Sisar asettui Pariisin konservatorion opintojen jälkeen pysyvästi Dresdeniin saatuaan kiinnityksen Semperoperaan Irma Tervanina.

Vuodesta 1906 lähtien Aino Acktén ja Heikki Renvallin kaupunkikoti oli Erottajalla ns. Kalevan talossa. Turholm oli perheen kesäkoti, johon muutettiin keväisin heti kun säät (ja jäät) sallivat. Esimerkiksi 1907 vielä huhtikuun loppupuolella ajojäämuuri ympäröi Helsinkiä, eikä saareen päässyt. Tämä oli harmillista, koska juuri tuona keväänä Ackté halusi maalauttaa huvilansa valkoiseksi ajoin ennen kesäkautta.

Kesäisin matka taittui vesitse joko yleisellä vuoroliikenneveneellä taikka omalla moottoriveneellä, joka tilattiin Eero Erkon ja Konstantin Markoffin omistamasta Helsingin moottoritehtaasta. Talvisin Helsingin ja Turholman väli matkattiin reellä jäitä pitkin. Rekimatka lyheni, kun alkuosa matkasta tehtiin Kulosaareen menevällä raitiovaunulla.

Kaupunkiin palattiin mahdollisimman myöhään syksyllä. Talvisin, kantavien jäiden aikaan, Turholmassa käytiin päiväseltään aina kun aikataulut sallivat. Sinne saatettiin jäädä asumaankin lyhyeksi aikaa, mikä vaati etukäteen monen vuorokauden lämmityksen ja siivousruljanssin. Joulukuusi haettiin joskus Turholmista kaupunkikotiin Erottajalle.

Ackté yritti ajoittaa ulkomaiset esiintymisensä niin, että hän saattoi viettää pitkän kesän Turholmassa perheensä kanssa. Matkoilla häntä kalvoi huoli lasten terveydestä, sillä Glory (1901–1979) ja Mies (1908–1988) sairastelivat paljon. Raikas ulkoilma ja kesäleikit epäilemättä vahvistivatkin heitä. Kesäisin Heikki Renvall pääsi tekemään omia työmatkojaan, kun Ackté oli kotona lasten luona. Renvallilla oli oma poliittinen ura lukuisine luottamustehtävineen. Hän toimi useita kausia nuorsuomalaisena valtiopäivämiehenä ja sittemmin kansanedustajana, huipennuksena senaattorin tehtävä ns. itsenäisyyssenaatissa. Lisäksi Renvall opetti yliopistossa, oli Helsingin Sanomien ensimmäinen päätoimittaja ja jatkoi lehtiuraa mm. perustamalla nuorsuomalaiseen oikeistoon sijoittuvan Suomalaisen Kansan (1907–1911). Lisäksi Renvall harjoitti asianajotointa, toimi vakuutusyhtiö Kalevan johtokunnassa ja myöhemmin toimitusjohtajana.

Turholman sijainti lähellä Helsinkiä takasi sen, että seuraelämästä ei tarvinnut luopua, vaan päinvastoin; siellä järjestettiin riemullisia kutsuja isommille ja pienemmille seurueille, välillä tanssiaisiakin. Ackté valmisti useat oopperaroolinsa huvilansa suuressa salissa, seurusteli ystäviensä kanssa ja rentoutui ihaillessaan puutarhaansa. Hän toi usein esiintymismatkoiltaan kankaita ja koriste-esineitä talon kaunistukseksi sekä kukkasipuleita ja siemeniä puutarhaansa ja kasvihuonetta varten; tosin niiden hoitaminen ei ollut hänen vaan puutarhurin vastuulla. Turholm ei ollut ainoastaan huvila vaan kokonainen pieni maatila, navetoineen, kanaloineen ja hyötypuutarhoineen. Mitä ei omilta tiluksilta saanut, ostettiin lähistön maatiloilta. Ajoittain Heikki Renvall toi ystäviään metsästämään Turholman maille.

Ackté ja Renvall erosivat alkuvuodesta 1917. Erossa osa Turholman omistuksesta siirtyi pariskunnan lapsille. 1929 Glory Leppänen ja Mies Renvall (vuodesta 1939 Reenkola) myivät Turholman Helsingin kaupungille. (He tuskin osasivat odottaa, että uusi omistaja jättäisi huvilan heitteille.) Myyntiehtoihin kuului, että omistajanvaihdoksista huolimatta Aino Acktélla oli oikeus oleskella huvilassa kuolemaansa asti. 1920 Ackté rakennutti Heinävedelle toisen kesäparatiisin, metsästysmajatyyppisen Pohjantaipaleen, jossa hän vietti aikaa toisen puolisonsa, Bruno Jalanderin (1872–1966) kanssa.

Aino Acktén kuoleman (1944) jälkeen Tullisaaren huvilan käyttö oli vähäistä. Helsingin kaupunki ei juurikaan piitannut siitä eikä myöskään Acktésta tai hänen elämäntyöstä. Samalla Helsinki laiminlöi tilaisuuden säilyttää taiteilijakoti interiööreineen. Kierrellessäni Tuusulan Rantatien taiteilijavilloja en voinut tuon kaiken kauniin ja historiallisesti merkittävän keskellä olla vertaamatta Turholman kohtaloa Ainolaan, Halosenniemeen tai Erkkolaan. Esimerkiksi Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brodeldtin asuttama Ahola Sibeliuksen Ainolan lähistöllä oli pitkään aivan ränsistynyt, mutta sittemmin talo on kunnostettu huolella ja avattu yleisölle. Mutta Acktén kodin säilyttäminen näyttää kohtaavan samantapaisia ylitsepääsemättömiä (sukupuolittuneita?) esteitä kuin aikoinaan Minna Canthin Kanttila, joka saataneen kuitenkin nyt pelastettua.  

Helsingin kaupunki puratti kaikki Killingholman rakennukset 1960-luvulla, mukaan lukien Emmyn Achtén huvilan. Tullisaaren huvilaa kaupunki remontoi 1986–1988, jolloin sen ulkoseinät maalattiin alkuperäiseen raidalliseen kuosiin ja taloon asennettiin vesijohto ja viemäri. Remontin jälkeen rakennus siirrettiin Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen haltuun, mutta siellä ei talolle keksitty mainittavaa käyttöä. Aino Acktén huvilan ystävät ry:n toiminta ehti tuskin käynnistyä 2010, ennen kuin huvila asetettiin käyttökieltoon terveydelle vaarallisena. Aino Acktén kamarifestivaali ry toimii edelleen mutta muissa tiloissa.

Vuoden 1999 asemakaavassa Tullisaaren huvilarakennus sai suojelustatuksen (sr-1) kulttuurihistoriallisesti, rakennustaiteellisesti ja historiallisen puistokokonaisuuden kannalta arvokkaana rakennuksena, todetaan Helsingin kaupunginmuseon kokoamassa aineistossa. Rakennusta ei voida purkaa eikä siinä saa tehdä sellaisia korjaus- ja muutostöitä, jotka turmelevat julkisivujen, vesikaton tai sisätilojen rakennustaiteellista tai kulttuurihistoriallista arvoa tai tyyliä.

Tullisaaren huvilan tämänhetkinen katastrofaalinen tila aiheutuu 10 vuoden takaisesta vesivahingosta: kesähuvilan lämmitys oli jätetty talveksi päälle, mikä aiheutti lämpövuodon ja kosteusvaurion talvella 2010–2011. Kaupungin tilakeskuksen heti 2011 käynnistämän selvityksen mukaan vaurioiden korjaaminen olisi maksanut tuolloin n. miljoonan. Korjauksiin ei kuitenkaan ryhdytty, koska kaupunki suunnitteli myyvänsä rakennuksen. Kauppoja ei syntynyt. (https://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2017-001945/kylk-2017-3/)

Kun homevaurion aiheuttaneesta vahingosta on kulunut jo nyt yli kymmenen vuotta eikä taloa ole vieläkään korjattu, herää kysymys, yritetäänkö rakennuksesta päästä lopullisesti eroon? Jos korjauksia ei tehdä, talo lahoaa ja homehtuu paikalleen. Samaan aikaan Helsinki on patistanut sakon uhalla Linnunlaulun huvilan omistajaa korjaustöihin, mutta itse väistelee Tullisaaren huvilan omistajana vastuitaan huolehtia sen kunnosta. Marraskuussa 2019 Omastadi-äänestyksessä Acktén huvilan korjaussuunnitelman rahoittaminen keräsi suuren kannatuksen, ja kaupunki myönsikin palkintona 100 000 euroa huvilan kunnon selvittämiseksi. Hankkeen etenemistä voi seurata Helsingin kaupungin osallistuvan budjetoinnin Omastadi-sivustolla. Rakennuksen kuntohan on huono eikä korjaaminen ole halpaa, mutta tämä ylitse voisi pohtia, mitä kaikkea korjattu huvila mahdollistaisikaan.

 Oma ehdotukseni on se, että Helsingin kaupungin tulisi viimeistään nyt korjata laiminlyöntinsä ja restauroida maailmanluokan laulajatartähden residenssi eläväksi kotimuseoksi (vrt. Nellie Melba -museo Australiassa, Kirsten Flagstad -museo Norjassa, Birgit Nilsson -museo Ruotsissa).

Acktén ansiona ei ole ainoastaan suuremoinen kansainvälinen ura vaan myös Suomalaisen Oopperan (Inhemska Operan) perustaminen 1911 yhdessä Edvard Fazerin kanssa. Suomen Kansallisooppera ja -baletti katsoo sen edeltäjäkseen, osaksi omaa historiaansa. 1912 Ackté perusti Savonlinnan oopperajuhlat, joita hän järjesti omalla riskillään usean vuoden ajan (1912, 1913, 1914 ja 1930). Näiden lisäksi taiteelliset voitot kymmenissä eri oopperarooleissa eurooppalaisten oopperatalojen näyttämöillä sekä New Yorkin Metropolitanissa koristavat hänen uraansa, kirkkaimpina jalokivinä debyyttirooli Marguerite (Charels Gounod: Faust) sekä kypsän taiteilijan luomus, nimirooli Richard Straussin Salomessa. Sadat ja taas sadat, pääosin ulkomaiset lehtikritiikit auttavat kartoittamaan hänen uraansa.

Ackté olikin aikansa superjulkkis, ja hänestä on säilynyt lukuisia valokuvia, suurin osa roolikuvia. Hänen kuvillaan myytiin jopa makeisia. Albert Edelfelt innostui Acktén kauneudesta ja maalasi hänestä muotokuvan (1901), joka sijaitsee Ateneumissa. Ackté on poseerannut myös Anna Sahlstenille, Ville Vallgrenille, Anton von Welielle ja Fahle Basilierille, ja karikatyyrien määrä on vielä kartoittamaton. Jo 1900-luvun alussa Ackté teki ulkomaisille levymerkeille kaupallisia äänitteitä, joista suurin osa on koottu Ondinen julkaisemalle CD:lle (Historical Aino Ackté. Collected recordings 1902–1913). Hänen kaksi omaelämäkerrallista teosta, Muistojeni kirja (1925) ja Taiteeni taipaleelta (1935) ovat loppuunmyytyjä, mutta antikvariaateissa ne ajoittain liikkuvat, samoin kuin hänen puolifiktiivinen Muistoja ja kuvitelmia (1916). Acktén aloitteesta Juhani Ahon Juhasta tuli ooppera, sillä Ackté laati romaanin pohjalta libreton, ja monen mutkan jälkeen kaksi säveltäjää on sen säveltänyt, Aarre Merikanto (1922, ke. radiossa 1958) ja Leevi Madetoja (1934, ke. 1935). Oopperauransa päätyttyä Ackté kirjoitti kolumneja kotimaisiin lehtiin kummallakin kotimaisella kielellä. Acktén kirjeenvaihto on onneksi suurelta osin säilynyt Kansalliskirjaston ja Kansallisarkiston käsikirjoituskokoelmissa.

On siis kiistatonta, että Ackté on jättänyt jälkeensä vaalimisen arvoisen kulttuuriperinnön. Vieläkään ei ole myöhäistä perustaa Aino Ackté -museota, ja paras paikka tälle on hänen rakas kesäkotinsa, Turholm. Monenlaista Aino Acktéeseen, hänen lähipiiriinsä ja hänen aikakauteensa liittyvää aineistoa on yhä saatavilla, ja Tullisaaressa sijaitsevassa elävässä museossa olisi tilaa myös musiikki-illoille, seminaareille ja muunlaisille tilaisuuksille, ravintolalle, viihtymiselle ja kohtaamisille Tuusulanjärven taiteilijavillojen tapaan, mutta keskellä nykyistä Helsinkiä.

Kirjoitukseni Turholmaa käsittelevä aineisto perustuu Ulla-Britta Broman-Kanasen ja Kaarina Reenkolan kanssa yhteistyössä koostettuun Achté-perheen kirjeaineistoon, jota parhaillaan toimitamme julkaisukuntoon. Kiitän kollegoitani ja aviomiestäni tekstin kommentoinnista.

(Anne Kauppalan artikkeli on ensin julkaistu Suoni ry:n blogissa)